Mielenterveyden selviytymisopas | Kartta, joka auttaa löytämään ns. oikopolut, ja välttämään nykypsykiatrian syöveriin putoamisen.
Miksi kirjoitan mielenterveyden selviytymisoppaan?
Uskoakseni kaikki meistä törmäävät nykyaikana mielenterveyspulmiin joko omakohtaisesti tai perheenjäsenten tai vaikkapa työtovereiden kokemana.
Siksi meidän kaikkien on hyvä pohtia mielenterveysteemaan liittyviä asioita.
Pyrkimykseni on hahmotella mielenterveyden selviytymisopas, eräänlainen kartta, joka auttaa hahmottamaan, millaisessa maastossa liikumme mielenterveysasioissa.
Tarkoitukseni on tällä postauksella auttaa ihmisiä välttämään yleisimmät sudenkuopat, löytämään ns. oikopolut ja välttämään nykypsykiatrian syöveriin putoaminen.
Toivon tämän postauksen toimivan eräänlaisena ohituskaistana, jota käyttämällä voit hahmottaa ”mielenterveysmaaston” vähän paremmin ja sellaisella tavalla, joka tukee sinun ja läheistesi hyvinvointia pitkällä aikavälillä.
Minulla on vahva sisäinen motivaatio ymmärtää, miksi mielenterveyspulmat ovat nykyään niin yleisiä ja miksi monien ongelmat kroonistuvat. Siksi mm. luen tästä aiheesta paljon, ja kuuntelen keskusteluja näistä teemoista sen lisäksi, että itsekseni pohdin näitä aiheita aktiivisesti.
Olen elämäni aikana myös ehtinyt kokea näitä teemoja omakohtaisesti, sillä olen pudonnut melko yleisiin sudenkuoppiin, joita mielenterveysteemoihin liittyy, ja rämpinyt niistä myös ylös.
Tässä selviytymisoppaassa pyrin siis myös näyttämään, missä tuollaisia sudenkuoppia sijaitsee ja miten niitä voisi välttää.
Nämä aiheet on melko haastavia käsitellä, enkä usko, että on löydettävissä ”yksi koko sopii kaikille” -ratkaisua mielenterveyden haasteisiin.
Tärkein syyni kirjoittaa tämä selviytymisopas tiivistyy joka tapauksessa tähän ajatukseen:
Jotta jokaisen ei tarvitsisi käydä läpi sitä samaa tuskaista polkua, minkä niin monet ovat jo aiemmin kulkeneet.
Sisältö
Miksi kirjoitan mielenterveyden selviytymisoppaan?
Menneisyyden metsä – Miksi historian huomioiminen on tärkeää, kun puhumme mielenterveysaiheista?
Muutamia poimintoja psykiatrian historiasta
Häiriöiden hetteikkö – eli miksi psykiatriset diagnoosit voivat olla upottava suo
Mitä mielenterveyden häiriöitä on olemassa?
Häiriöitä vai inhimillisiä reaktioita?
Lääkekeskeinen vs sairauskeskeinen malli
Tietoon perustuva suostumus tärkeä
Diagnoosit vaikuttavat muiden ihmisten odotuksiin
Diagnoosit ”ohjekirjana” potilaalle
”Psykiatriassa ei ole diagnooseja”
Miksi diagnoosien määrä kasvaa koko ajan?
Ihmiselämän ongelmat vs lääketiede
Miten tehdä tutkimuksista luotettavampia
”Epäuskottavat” haittavaikutukset
Mielenterveyden selviytymisopas
Hahmotellakseni paremmin näkyviin tätä ”mielenterveysmaisemaa”, piirsin tällaisen kartan:
Lähdemme liikkeelle kartan yläreunassa näkyvän infokyltin luota.
Ensimmäisenä kohteenamme on Menneisyyden metsä.
Menneisyyden metsä – Miksi historian huomioiminen on tärkeää, kun puhumme mielenterveysaiheista?
Historian huomioiminen on minusta oleellisen tärkeää, kun puhutaan mielenterveydestä, mielenterveyshäiriöistä ja niiden hoitamisesta.
Emme ole vain ”humpsahtaneet” nykyaikaan ja nykyisten käytäntöjen keskelle, vaan olemme päätyneet tähän tietynlaista polkua pitkin ja erilaisten päätösten yms. seurauksena.
Jos et huomioi mielenterveysasioissa sitä, että olemme ikään kuin aikajanalla, saatat kuvitella, että tämän hetken yleisimmät käytännöt ja ajattelutavat perustuvat yksinomaan tieteellisiin tosiasioihin.
Nykyhetken käytäntöjen lisäksi on menneisyys omine tapahtumineen vaikuttamassa siihen, missä olemme nyt. Lisäksi aikajanan voi hahmottaa jatkuvan myös nykyajasta eteenpäin.
Aikajanan huomioiminen toivoakseni auttaa muistamaan tämän:
Vaikka nyt vaikuttaisi siltä, että olemme ns. kehityksen kärjessä ja toimimme parhaan tiedon mukaisesti, menneiden aikakausien ihmisillä on todennäköisesti ollut vastaava käsitys oman aikakautensa käytännöistä.
Erityisen tärkeää on minusta hahmottaa, miten nykyinen psykiatrinen diagnoosijärjestelmä on muodostunut ja millaiset tekijät ovat vaikuttaneet siihen, että esimerkiksi psyykenlääkkeiden käyttö on niin yleistä.
On oleellista ymmärtää, että käsitykset muuttuvat ja eri kulttuureissa ja eri aikakausina ihmiselämän ilmiöitä lähestytään hyvin eri tavoin.
Muutamia poimintoja psykiatrian historiasta
Mielenterveyteen liittyen psykiatria on erityisen keskeinen ala, joten käydään seuraavaksi läpi muutamia poimintoja psykiatrian historiasta.
Eräänlaisena psykiatrian taakkana on ollut tämä:
”Psykiatria on aina ollut lääketieteen ruma ankanpoikanen. Se ei ole perinteisesti nauttinut lääketieteellisen yhteisön arvostusta ja sen vuoksi sillä on aina ollut tarve todistaa muulle lääkärikunnalle uskottavuuttaan”. (Davies, 2015, s. 7.)
Näin kirjoittaa psykiatrian erikoislääkäri Ben Furman James Daviesin Hajalla -onneton totuus psykiatrian nykytilasta -kirjan suomennoksen esipuheessa.
Sosiologi Owen Whooleyn haastattelu on minusta kiinnostavaa kuunneltavaa. Whooley kuvailee siinä, miten psykiatria on uudistanut itsensä useita kertoja.
Amerikan psykiatriyhdistys (APA) päätti 1980-luvulla uudistaa psykiatristen häiriöiden luokituksen. Pyrkimyksenä oli luoda aikaisempaa luotettavampi tieteellinen häiriöluokitus, DSM-III.
DSM on lyhenne sanoista The Diagnostic and Statistical Manual of Mental Disorders.
Välillä tätä teosta kuulee kutsuttavan myös psykiatrien raamatuksi.
Tästä DSM:n uudistamisprosessista kertoo esimerkiksi James Davies edellä mainitussa kirjassaan.
Suomessa on käytössä ICD (International Classification of Diseases). Onko sillä siis väliä, millainen DSM on?
James Davies on brittiläinen ja vastaa kirjassaan myös kysymykseen siitä, onko Britanniassakin käytössä oleva ICD luotettavampi kuin DSM.
Hän viittaa British Journal of Psychiatry -lehden kirjoitukseen: ”Emme voi välttyä kaikilta niiltä ongelmilta, jotka vaivaavat DSM:ää [Täällä Britanniassa]. Molempien käsikirjojen kehitystyö on ollut melko samanlaista, ja niissä kuvaillaan mielenterveyshäiriöt samansuuntaisesti. Kuten DSM:ssä todetaan: ’DSM-IV:n ja ICD-10:n kehittäjien väliset keskustelut olivat erittäin hyödyllisiä, koska ne lisäsivät näiden kahden järjestelmän yhdenmukaisuutta ja vähensivät eroavaisuuksia, jotka haittasivat näitä kahta kirjaa käyttävien työtä.” (Davies, 2015, s. 37.)
Siksi sillä siis on väliä meillekin täällä Suomessa, millainen DSM on.
Pyrkimyksenä siis oli luoda entistä luotettavampi psykiatrinen diagnoosijärjestelmä, eli parantaa häiriöluokituksen reliabiliteettia.
Psykologian tohtori Tomi Bergström kirjoittaa kirjassaan Mieletön häiriö -Psykiatrian ongelma ja sen ratkaisu:
”Käytännössä psykiatrisessa diagnostiikassa päätettiin keskittyä yksinomaan havaittavaan oirekuvaan, jolloin oireilun taustalla vaikuttaviin syihin ei tarvinnut enää ottaa minkäänlaista kantaa. Oletettiin, että näin tekemällä kaksi eri tulkitsijaa päätyivät aiempaa luotettavammin samaan diagnoosiin, jolloin psykiatrisen diagnostiikan toistettavuus saataisiin vastaamaan paremmin muuta lääketiedettä.” (Bergström, 2022, s. 32.)
Mutta vaikka diagnoosien luotettavuus eli reliabiliteetti olisi tässä mielessä hyvä, se ei vielä tarkoita, että diagnoosit ovat valideja.
Toisin sanoen: vaikka kaikki psykiatrit diagnosoisivat jonkin sairauden samalla tavoin, se ei vielä tarkoita, että kyseinen sairaus (vaikkapa skitsofrenia) on tietynlainen tunnistettavissa oleva aivojen toimintahäiriö tai biologinen sairaus.
Ja tämä on keskeinen ongelma psykiatrisissa diagnooseissa.
Ehdotan tutustumaan Daviesin kirjaan, jotta hahmotat paremmin sen, kuinka epätieteellistä DSM:n uudistaminen lopulta oli.
Muita menneisyyden tapahtumia, joista meidän on hyvä tietää
Psykiatri David Healy kirjoittaa kirjassaan Let them eat Prozac lääketeollisuuden ja masennuksen välisestä epäterveestä suhteesta. Kirja käsittelee erityisesti SSRI-lääkkeiden historiaa.
Healy mainitsee, että jos psykofarmakologiaa olisi tutkittu riippumattomasti 1990-luvulla, Prozacista, ensimmäisestä SSRI-lääkkeestä, ei olisi koskaan tullut sellaista ilmiötä kuin siitä tuli.
Psyykenlääkkeisiin liittyen tutkimusten ongelmana on nykyäänkin se, että tutkimus ei ole riippumatonta (aiheesta lisää myöhemmin, kun tutustumme ns. Tutkimustulosten tunkioon).
Myös lääkkeiden patentointia koskevien lakien muuttuminen 1960-luvulla vaikutti Healyn mukaan siihen, että Prozacista tuli myyntimenestys.
Patentointia koskevat lait muuttuivat siten, että yritykset pystyivät hakemaan patenttia kemiallisille yhdisteille, eikä vain sen valmistusmenetelmälle tai lääkkeen käyttötarkoitukselle.
On siis monenlaisia menneisyyden tapahtumia, jotka vaikuttavat nykypäivänäkin.
Tiivistettynä:
Olemme päätyneet nykyaikaan ja nykyisten hoitokäytäntöjen keskelle tietynlaista polkua pitkin. On hyvä muistaa, että olemme kaiken aikaa ikään kuin aikajanalla.
Menneisyyden käsitykset mielenterveydestä ja sen hoitamisesta voivat vaikuttaa nykyajan ihmisistä järjettömiltä, ja yhtä lailla tulevaisuuden ihmiset saattavat ihmetellä meidän aikamme hoitokeinoja ja miettiä, emmekö tosiaankaan ymmärtäneet, miten pöhkösti toimimme.
Ottamalla nämä asiat huomioon, vältät ensimmäisen sudenkuopan.
Häiriöiden hetteikkö – eli miksi psykiatriset diagnoosit voivat olla upottava suo
Jatketaanpa siis matkaa pitkin Oivallusten oikopolkua. Matka jatkuu kohti Häiriöiden hetteikköä.
Häiriöiden hetteikkö voi olla aikamoisen upottava suo. Yksi erityisen oleellinen asia on ymmärtää, että ihmiselämän hankaluuksia, ja myös ns. mielen pulmia, voi katsoa monista näkökulmista. Eri näkökulmista katsottuna hankaluudet näyttäytyvät hyvin eri tavoin.
Mitä mielenterveyden häiriöitä on olemassa?
Vastaus riippuu tosi paljon siitä, keneltä asiaa kysyy.
Monet ehkä olettavat, että vastaus tähän kysymykseen löytyy tietenkin psykiatrisesta diagnoosiluokituksesta.
Näin itsekin aiemmin kuvittelin, ja olin kovin kiinnostunut siitä, miten erilaisia häiriöitä kuvaillaan.
Minusta oli tietyllä tavalla kiehtovaa lukea erilaisista mielenterveyshäiriöistä.
”Ajatella, miten monella tavalla ihmismieli voikaan olla rikki.”
Tämä näkökulma vaikutti aikanaan uskottavalta, sillä näistä erilaisista häiriöistä kerrottiin psykiatrian kirjoissa vakuuttavilta kuulostavien nimien ja oireluetteloiden kera.
Hämmästyin siis itsekin, kun myöhemmin näihin asioihin tarkemmin tutustuessani, törmäsin hyvin erilaisiin tapoihin lähestyä ihmiselämän pulmia.
Jostain näkökulmasta katsoen kyseessä on lääkittävä yksilön häiriötila tai sairaus, ja jostain toisesta näkökulmista katsoen pulmat voivatkin näyttäytyä esimerkiksi ymmärrettävänä reagointina erilaisiin elämän vastoinkäymisiin.
Häiriölinssien lävitse katsominen on vain yksi tapa hahmottaa ihmiselämän hankaluuksia. Tähän liittyy oma sudenkuoppansa, johon putoaminen jumiuttaa ihmisen psykiatrisen potilaan identiteettiin ja on omiaan kroonistamaan pulmat.
Ihmiselämän pulmien hahmottaminen häiriöinä voi mm. saada ihmisen jäämään hankaliin olosuhteisiin ihan liian pitkäksi ajaksi.
Esimerkiksi omalla kohdallani hankalan olon selitettiin johtuvan aivokemiasta ja minua yritettiin lääkitä, jotta oletettu aivokemian epätasapaino saataisiin korjattua. Näin minulle kerrottiin.
Tämän selitystavan seurauksena päädyin jatkamaan elämääni 7 vuotta parisuhteessa, joka ei tehnyt minulle hyvää ja joka alun perinkin oli alkanut vääristä syistä.
Meidän olisi syytä tarkistaa, onko esimerkiksi pahoinvoivan ihmisen ”oireilu” pikemminkin merkki siitä, että hänen elämäntilanteessa on jotakin pielessä sen sijaan, että hänellä on jokin häiriö.
Entä jos erilaiset oireet ovatkin kovia kokeneen ihmisen selviytymismekanismeja, joiden avulla ihmismieli pyrkii parhaansa mukaan selviytymään kokemuksistaan ennen kuin saa mahdollisuuden turvallisesti käsitellä kokemaansa?
Tai ehkäpä joidenkin oireiden kanssa voi myös oppia elämään eikä niistä tarvitsekaan päästä eroon hinnalla millä hyvänsä?
Häiriöitä vai inhimillisiä reaktioita?
Eräässä Mad in America -podcastin jaksossa oli vieraana psykologi Paula J. Caplan. Jakson aiheena oli Listen to a veteran (suom. kuuntele veteraania), ja kyseisessä jaksossa hän sanoi jotakin meille kaikille tärkeää.
Hän kertoi olleensa huolissaan ennen Yhdysvaltojen hyökkäystä Irakiin kotiin palaavien veteraanien yms. hoidosta.
Erityisen huolissaan hän oli ”psykiatrisoinnista”, veteraanien diagnosoinnista ja psykiatristen lääkkeiden määräämisestä veteraaneille.
Hänen mielestään veteraanien pulmien pitäminen mielenterveysongelmina lisää heidän taakkaansa, eikä ole avuksi.
Heidän pulmiensa pitäminen psykiatrisina häiriöinä viestii pikemminkin, että ”sinussa on jotakin vikaa”, eikä sitä, että kyseessä on inhimillinen reaktio siihen, mitä hän on kokenut.
Paula J. Caplan kertoi, että puhuessaan asiasta radiohaastattelusta, eräs psykiatri oli soittanut lähetykseen suorastaan raivoissaan sanoen:
”Totta kai kyseessä on mielisairaudet! Totta kai he ovat mieleltään sairaita! He kärsivät!”
Caplan sanoi kysyneensä:
Jos sinusta kärsiminen siksi, että näit tienvarsipommin räjäyttävän toverisi tai kersantti raiskasi sinut, on mielisairautta, mikä olisi sinusta terve reaktio tällaisiin tapahtumiin?
Ei psykiatrilla siihen tietenkään ollut vastausta.
Tämä on minusta oleellisen tärkeää ymmärtää.
On eri asia kärsiä erilaisten tapahtumien ja kokemusten takia ja saada tukea näistä pulmista selviämiseksi kuin nimetä kärsimys mielenterveyshäiriöksi ja ilmaista, että ihminen on häiriintynyt, kun hän kärsii kokemuksiensa takia.
Surullisen usein huomio ja hoito kohdistuu yksilöön, jota yritetään saada hoidettua oireettomaksi, ja pahoinvointiin vaikuttavat tekijät jäävät huomiotta, ikään kuin ne olisivat merkityksettömiä asioita ihmisen elämässä.
”Kunhan vain löydämme sopivan lääkityksen…”
Jäämme herkästi odottamaan sitä, että lääke alkaisi vaikuttamaan sellaisissakin tilanteissa, joissa yhden tai useammankaan ihmisen psyykenlääkitys ei voi elämän pulmia ratkaista.
Tämä on yksi isoimmista “häiriöiden hetteikköön” liittyvistä pulmista.
Joku voi toki väittää, että eihän lääkkeillä yritetä mitään sellaista ratkaista, vaan lääke määrätään esimerkiksi mielialan parantamiseksi.
Mitä jos mielialan parantamiseksi katsottaisiin ihmisen elämää kokonaisuutena ja kysyttäisiin tarkemmin, mitä hänen elämässään on meneillään?
Mitä jos mielialan mataluus onkin ihan ymmärrettävä seuraus siitä, että jokin arjessa mättää ja ratkaisutkin voivat löytyä sieltä arjesta eikä pyrkimyksestä muuttaa aivokemiaa?
Lääkekeskeinen vs sairauskeskeinen malli
Aivokemiasta puheenollen, ehdotan tutustumaan psykiatri Joanna Moncrieffin artikkeleihin, kirjoihin ja haastatteluihin.
Hän puhuu lääkkeiden vaikutuksiin liittyen lääkekeskeisestä mallista ja erottaa sen nykyään yleisemmästä sairauskeskeisestä mallista.
Moncrieff kertoo näiden eroista täällä. Suomennan muutaman otteen hänen kirjoituksestaan:
”Sairauskeskeinen malli viittaa siihen, että psykiatriset lääkkeet toimivat, koska ne kumoavat tai osittain kumoavat sairauden tai poikkeavuuden, joka aiheuttaa tietyn psykiatrisen häiriön oireita.”
”Sitä vastoin ”lääkekeskeinen” malli viittaa siihen, että psykiatriset lääkkeet eivät suinkaan korjaa epänormaalia tilaa, kuten sairausmalli ehdottaa, vaan ne aiheuttavat epänormaalin tai muuttuneen tilan.
Psykiatriset lääkkeet ovat psykoaktiivisia aineita, kuten alkoholi ja heroiini.
Psykoaktiiviset aineet muuttavat aivojen toimintaa ja aiheuttavat siten muutoksia ajattelussa, tunteissa ja käyttäytymisessä. Psykoaktiiviset lääkkeet vaikuttavat jokaiseen niitä käyttävään riippumatta siitä, onko heillä mielenterveysongelmia vai ei.”
”Kun moderneja psyykenlääkkeitä alunperin alettiin käyttää 1950-luvulla niiden toiminta ymmärrettiin lääkekeskeisen mallin mukaan.”
Tässäkin asiassa aikajanan pitäminen mielessä ja tutustuminen tämän aihealueen historiaan on hyödyllistä.
Sokeuttavat sanat
Sanat voivat hyvinkin vahvasti ohjata mielikuvia. Kun esim. puhutaan hoidosta, tai lääkkeistä tai lääkehoidosta, näihin sanoihin yleensä sisältyy vahvasti ajatus siitä, että puhutaan jostain, mikä tekee hyvää; puhutaan jostain, joka parantaa, korjaa jotain tai esim. vie jonkin pöpön pois.
Siis hyvää tekevä asia.
Tällaisiin sanoihin sisältyvä oletus on usein niin vahva, että voi olla vaikea käsittää, että avuksi olemisen sijaan lääke voikin pahentaa tilannetta; Ei pelkästään harvinaisten haittavaikutusten kautta, joidenkin harvojen ihmisten kohdalla, vaan paljon yleisemmin kuin tuntuu hyväksyttävältä.
Voi olla vaikea käsittää, että lääke voisi pahentaa ongelmia tai aiheuttaa lisää ongelmia, joiden takia aloitetaan uusia lääkityksiä.
Voi olla vaikea myös käsittää, että pitkäaikainen lääkitys voisi lyhentää ihmisen elinikää ja heikentää elämänlaatua.
Välillä mietin, että mitä kaikkea saakaan sanoa, jos tittelinä on ‘psykiatri’.
Viime aikoinakin olen jutellut sellaisten ihmisten kanssa, joille on kerrottu, että läheisen ”psykoosisairaus tuhoaa aivoja, ja psykoosilääkkeet suojaavat aivoja sairauden vaikutukselta”.
Psykiatri David Healyn haastattelua kuuntelin vastikään.
Hän puhui mm. siitä, miten lääkäreillä on usein sellainen ajatteluvinouma, että kaikenlainen potilaan olon paheneminen liittyy heidän sairauteensa. Jos olo huononee, potilaalla onkin pahempi sairaus kuin alun perin luultiin, ja tarvitsee lisätä lääkkeitä.
Hän myös totesi, että mielenterveysjärjestelmä on tietyssa määrin mielipuolinen.
Esimerkkinä tästä hän nosti esiin myytin siitä, että psykoosinestolääkkeet ovat aivoja suojaavia. Hän kuvasi, miten älytöntä vahva usko tähän myyttiin on, vaikka omin silmin näemme, mitä vaikutuksia näillä lääkkeillä on.
Tämä vahva oletus siitä, että lääkkeet on hoitavia ja tekee hyvää, estää monia näkemästä sitä, mitä psyykenlääkkeet aiheuttavat monille ”hoidettaville”.
Myös tämä voisi kiinnostaa sinua: Maksuton 3 toipumisen mahdollistavaa ja mielen hyvinvointia tukevaa ajattelutapaa -videoluento
Lääkitys
Tyypillisin apu, mitä ihmisille mielenterveysasioissa tarjotaan, on psyykenlääkkeet. Nämä ovat mukana tässä Häiriöiden hetteikkö -osiossa, koska niihin liittyy melkoisen monta suonsilmäkettä.
Siihen on syynsä, miksi lääkkeet ovat tällä hetkellä niin yleisesti käytetty hoitomuoto.
Minusta meidän on tärkeää pohtia, onko tässä järkeä:
Mielenterveyshäiriöiden biologista taustaa ei tunneta, ja kuitenkin lääkitsemme ihmisiä lääkkeillä, jotka eivät juurikaan plaseboa paremmin toimi, eivätkä korjaa jotain aivokemian ongelmaa.
Bergström kirjoittaa:
”Vaikka psykiatrisia oireita osataan tehokkaasti näyttöön perustuvien hoitomenetelmien avulla lievittää, poistetaan oireet toisinaan vain, jotta ihmiselo pääsee jatkumaan samaista rataa, joka oireiluun on alun alkaen johtanutkin. Seinä tulee väistämättä vastaan.” (Bergström, 2022, s. 13.)
Britanniassa käypä hoito -suosituksissa on jo hyväksytty se, ettei masennuslääkkeiden pitäisi olla ensisijaisia hoitomenetelmiä riippuvuuden takia.
Aku Kopakkalan mukaan Britanniassa myös edellytetään, että psykologit ja psykoterapeutit saa koulutuksen siihen, miten ihmisiä vieroitetaan masennuslääkkeistä.
Lääkkeet haitaksi terapiassa?
Välillä kuulee kokemuksia siitä, ettei Kelan psykoterapiaan välttämättä pääse, ellei käytä masennuslääkettä.
Kuitenkin esim. tanskalainen kliininen psykologi Anders Sørensen kuvailee, että psykoterapian ja lääkityksen tavoitteet ovat oikeastaan ristiriitaiset.
Psykoterapiassa on tärkeää, että ihmisellä on pääsy tunteisiinsa. Niitä tarvitaan, vaikka ne tuntuisivat hankalilta.
Yksi terapeutin tehtävistä on auttaa ihmisiä vaikeiden tunteiden kanssa. Meidän on tärkeää oppia käsittelemään niitä.
Tämä on Sørensenin mukaan hankalaa, kun tunteet on turrutettu lääkkeillä.
Lääketieteellinen malli ei myöskään kysy oleellisia kysymyksiä, joita on tärkeää kysyä psykoterapiassa:
Mikä on masennuksen, ahdistuksen tai psykoottisuuden syynä?
Hän tajusi, että jossain vaiheessa terapiaa lääkkeestä täytyy vieroittautua, jotta psykoterapian tavoitteet voisivat toteutua.
Minusta tarvitsemme muutoinkin enemmän sellaisia psykologeja (ja yhtälailla psykiatreja ja lääkäreitä) kuin Anders Sørensen.
Hän nimittäin kertoi huomanneensa jo ensimmäisten potilaidensa kanssa, että heidän vieroitusoireet olivat pahempia ja kestivät pidempään kuin mitä esimerkiksi hänelle oli kerrottu. Hän päätti luottaa potilaisiinsa oppikirjojen sijaan.
Psykiatri Mark Horowitz mainitsi True Psychiatry podcastissa, että itse potilaan roolissa olleena, hän toivoisi, että hänelle olisi kerrottu, ettei ole yksinkertaista ratkaisua, kuten pilleriä, joka korjaisi tilanteen.
Hän olisi varmastikin ollut pettynyt, mutta puoli vuotta tai vuosi myöhemmin olisi todennäköisesti ollut tyytyväinen siihen, ettei hän päätynyt hukkaamaan aikaansa etsien ratkaisua lääkkeistä.
Horowitz on omakohtaisesti kokenut, miten vaikeaa vieroittautuminen masennuslääkkeistä voi olla. Hän uskoo, että pitkällä aikavälillä lääkärit voivat olla enemmän avuksi potilailleen kertomalla heille rehellisesti ikävät tosiasiat, kuten sen että taikapilleriä ei ole.
Lääkelumous
Psykiatri Peter Breggin kuvailee lääkkeisiin liittyviä pulmia mm. käsitteellä lääkelumous.
Lääkelumous (medication spellbinding) on psykiatri Peter Bregginin mukaan tärkeä käsite, josta hän toivoo yhä useampien ihmisten tietävän.
Esimerkiksi YouTube -videolla What is Medication Spellbinding? Simple Truths About Psychiatry Vol. 3 hän kertoo, että ihmisistä saattaa tuntua, etteivät he selviä elämästä ilman alkoholia, psyykenlääkkeitä tai huumeita.
Ihmiset voivat kokea tarvitsevansa näitä aineita, vaikka samaan aikaan heidän elämänlaatunsa heikkenee.
Miten on mahdollista, että ihmiset käyttävät tällaisia aineita, jotka selkeästi vahingoittavat heitä, eivätkä tajua, että näiden aineiden käyttäminen on vahingollista?
Termi ‘lääkelumous’ on eräänlainen vastaus tähän.
Bregginin mukaan kaikki psykoaktiiviset aineet (kuten psyykenlääkkeet) tapaavat heikentää ihmisen kykyä huomata niiden haitallisia vaikutuksia.
Toinen lääkelumoukselle tyypillinen asia on se, että jos esimerkiksi ärsyynnyt voimakkaasti käyttäessäsi näitä lääkkeitä, et todennäköisesti yhdistä sitä lääkkeeseen. Syyn ajatellaan olevan esimerkiksi muissa ihmisissä ja siinä, miten he toimivat, tai opimme syyttämään “sairautta”.
Ihmiset eivät yleensä hänen mukaansa ole tietoisia siitä, että esimerkiksi masennuslääkkeiden tuoteselosteissa varoitetaan olon huononemisesta.
Bregginin mukaan lääkelumoukseen voi kuulua myös se, että ajattelet voivasi paremmin kuin ikinä aiemmin, vaikka todellisuudessa sinulla menee huonommin kuin ikinä.
Hänen mukaansa tämä on tunne on yksi vaarallisimmista asioista, joita sinulle voi tapahtua. Saatat toimia holtittomasti tajuamatta, mitä olet tekemässä.
Harvinaisissa tapauksissa ihmiset saattavat lääkelumouksen vallassa tehdä asioita, joita eivät ikinä muutoin pystyisi tekemään.
Näistä tapauksista hän kertoo mm. kirjassaan Medication Madness – A Psychiatrist Exposes the Dangers of Mood-Altering Medications.
Myös Peter Gøtzsche toteaa kirjassaan Tappava psykiatria ja lääkinnän harha:
”Kliiniseen asiantuntemukseen ei voi luottaa. Lääkärit pitävät melkein aina spontaania paranemista lääkkeen ansiona ja syyttävät kaikista ikävistä oireista sairautta tai uskovat niiden olevan oireita uudesta sairaudesta. Tämä johtaa uusiin psykiatrisiin diagnooseihin ja on tärkeä syy siihen, miksi niin monet potilaat saavat useanlaisia psykotrooppisia lääkkeitä.” (Gøtzsche, 2016, s. 265.)
Minusta meidän on syytä miettiä tätä:
Miten on mahdollista, että on ihmisiä, jotka ovat ennemmin tai myöhemmin sanoneet yleisille hoitokäytännöille ”ei kiitos”, ja voivat nyt paremmin kuin saadessaan hoitosuositusten mukaista hoitoa?
He ovat ehkä tällä hetkellä poikkeuksia, mutta olisivatko, jos tämä olisi yleisempää?
Tietoon perustuva suostumus tärkeää
Psykologian professori Irving Kirschin tutkimuksiin ym. kannattaa tutustua. Hänen tutkimustyönsä liittyy erityisesti siihen, miten suuri osa masennuslääkkeiden vaikutuksesta on lumetta.
Jotkut toki kokevat lääkityksen hyödyllisenä. Esimerkiksi lääkkeen turruttava vaikutus voi olla helpottavaa, ainakin väliaikaisesti.
Joka tapauksessa lääkitysasioissa tietoon perustuva suostumus olisi ehdottoman tärkeä asia.
Harmi kyllä, harvalla on oikeasti mahdollisuutta antaa tietoon perustuvaa suostumusta, sillä haittoja on vähätelty ja vähätellään ja haittoja kokeneita hyssytellään hiljaisiksi.
On todella yleistä kuulla, että ei saa puhua nykyisten hoitojen haitoista. Nämä kokemukset pyritään usein hiljentämään.
”Ajattele niitä, joille hoito voi olla avuksi! Vaikka sinulle ei ollut näistä apua, miksi yrität viedä avun pois muilta?!”
On aika tyypillistä, että haittoja kokeneita kehotetaan ajattelemaan muita. Ja sitähän he koittavat tehdä, yrittäessään kertoa omista ja muiden kokemuksista.
Psykiatri Allen Frances esittää tällä videolla ajatuksen, miltä voisi näyttää tietoon perustuva suostumus psyykenlääkityksen suhteen.
Hänen mukaansa lääkärin olisi hyvä istua alas potilaan kanssa ja kertoa potilaalle:
Nämä ovat mahdolliset hyödyt. Nämä on riskit ja haluan sinun harkitsevan tarkkaan haittoja ja hyötyjä ennen kuin päätät allekirjoitatko tämän suostumuksen ja aloitat lääkityksen.
Aivokemian epätasapaino?
Psyykenlääkityksillä on ihmisiin samankaltaisia vaikutuksia riippumatta siitä, onko heillä diagnosoitu mielenterveysongelmaa vai ei. Tästä kirjoittaa mm. Bergström aiemmin mainitussa kirjassaan (Bergström, 2022).
Joanna Moncrieff kommentoi masennuslääkkeitä näin: ”On täysin virheellistä ja perusteetonta ajatella, että on olemassa jokin aivosairaus, kemiallinen epätasapainotila tai virheellinen hermoverkosto, jonka nämä lääkkeet korjaisivat. Miten kukaan voi väittää masennuslääkkeiden hoitavan tai parantavan, kun väitteelle ei ole minkäänlaista näyttöä?” (Davies, 2015, s. 129.)
Lääkitys ei palauta aivoja normaaliin tilaan, eikä korjaa aivokemian epätasapainoa, vaikka monet ovatkin tällaisia väitteitä kuulleet.
Mitä tällaiset ajatukset aivokemian korjaamisesta sitten ovat?
Ne ovat hyvin myytyjä markkinointiväittämiä.
Aku Kopakkala kirjoittaa:
”Markkinoinnissa kerrottiin psyykkisten pulmien yksinkertaisista kemiallisista syistä ja niitä korjaavista uusista täsmälääkkeistä. Muutos oli hämmentävä. Masennus kuitenkin laukeaa yleensä ihmisen kokemien elämän iskujen seurauksena. Markkinoinnilla asia saatiin näyttämään aivan toisenlaiselta. Masennus erotettiin ihmisen elämään liittyvistä menetyksestä ja ristiriidoista ”kemialliseksi epätasapainoksi.” (Kopakkala, 2015, s. 59.)
Heinäkuussa 2022 julkaistu Joanna Moncrieffin ym. tutkimusartikkeli ja sen herättämä keskustelu (joka ei kyllä juurikaan Suomessa näkynyt) nosti minusta hyvin esiin sen, miten eri käsitys suurella yleisöllä ja jonkin alan ammattilaisilla voi asioista olla.
Monet olivat järkyttyneitä ja yllättyneitä siitä, että masennuslääkkeet eivät korjaa aivojen kemiallista epätasapainoa.
Moncrieff kirjoitti tutkimuksen vaikutuksista artikkelin, joka on julkaistu alunperin Mad in the UK -sivustolla ja joka löytyy suomennettuna Mad in Finland -sivustolta.
Ratkaisevaa on kuitenkin se, että vaikka johtavat psykiatrit alkoivat epäillä näyttöä siitä, että masennus liittyisi alhaiseen serotoniinipitoisuuteen, kukaan ei kertonut asiasta yleisölle. Vaikka lääketeollisuus on menettänyt kiinnostuksensa masennuslääkkeisiin, koska niitä ei enää ole patentoitu ja ne ovat siten vähemmän kannattavia, tiedotusvälineet ja jotkut lääkärikunnasta kertovat edelleen ihmisille, että masennus johtuu kemiallisesta epätasapainosta. Viime kuukausien aikana ainakin kaksi lääkäriä on sanonut tämän brittiläisissä televisio- ja radio-ohjelmissa (yhdessä tapauksessa BBC:llä vain muutama päivä sitten).
Häiriölinssit vääristävät
Sillä on väliä, miten ihmiselämän pulmia ja esimerkiksi psyykkistä pahoinvointia selitetään.
Häiriölinssien lävitse katsottuna monenlaiset ymmärrettävät reagointi- tai toimintatavat voivat näyttää häiriintyneeltä.
”Meillä ihmisillä on taipumusta kiinnittää huomiota ennakko-oletustemme mukaisiin asioihin. Kliinisessä työssä tämä ominaisuus korostuu, koska ammattilaiset on valjastettu skannaamaan ja ratkaisemaan lääketieteellisiä ongelmia. Tällöin myös monet sellaiset inhimilliset ilmiöt, jotka toisessa yhteydessä olisivat normaaleja ja pääosin harmittomia, muuttuvat nopeasti tiettyä diagnoosia tukeviksi.” (Bergström, 2022, s. 61.)
Esimerkkinä Tomi Bergström kertoo, miten eri tavalla esimerkiksi humalassa örveltäminen kaupungilla voidaan tulkita riippuen siitä, kuka niin toimii ja onko hänellä diagnoosia vai ei. Ilman diagnoosia örveltävän ihmisen toimintaa varmastikin monet paheksuisivat, mutta sitä tuskin pidettäisiin sairauden oireena. Jos näin toimivalla sen sijaan on vaikkapa kaksisuuntainen mielialahäiriö -diagnoosi, se helposti hahmottuu sairauden oireena ja ikään kuin vahvistaa diagnoosia.
Tämä vaatii meiltä minusta nöyryyttä ja sitä, että hahmotamme, miten erilaiset käsitykset ja teoriat vaikuttavat siihen, miten tulkitsemme muiden ihmisten toimintaa.
Mielen pulmiin ja elämän haasteisiin suhtautuminen ensisijaisesti yksilön häiriönä on ikävää myös siksi, että se etäännyttää meitä muista ihmisistä.
Psykiatriset diagnoosit ovat omiaan lisäämään kokemuksia siitä, että “olen poikkeava, olen erilainen, minussa on jotain vialla”.
Tärkeä huomio tähän väliin: psykiatristen diagnoosien kyseenalaistaminen ei tarkoita, että ihmisen pahoinvointia kyseenalaistetaan.
Psykologi Lucy Johnstonen sanoin:
”Distress is real. Explanations are up for question.” (Suomeksi: Ahdinko on todellista. Selitykset ovat kyseenalaisia.)
Myös tämä voisi kiinnostaa sinua: Psykiatrian absurdissa todellisuudessa – Etenevän psykoosisairauden puhkeaminen vai ymmärrettävä kriisi?
Diagnoosit vaikuttavat muiden ihmisten odotuksiin
Häiriöajattelu on upottava suo myös siksi, että diagnoosit usein ohjaavat myös muiden ihmisten odotuksia.
Muistan, miten kovasti minua aikanaan turhautti psykiatrisen sairaanhoitajan suhtautuminen asiaan, jota ilman diagnoosia pidettäisiin todennäköisesti ihan normaalin ihmisen järkeenkäypänä toimintana.
Tämä tapahtui vuonna 2014, kun vielä kävin terveyskeskuksessa psykiatrisen sairaanhoitajan kanssa juttelemassa. Venäjä oli miehittänyt Krimin niemimaan, ja kerroin sairaanhoitajalle miettiväni tätä maailman menoa ja näitä uutisia.
Hän alkoi kyselemään minulta kovin kiivaasti, että pystynkö tekemään mitään muuta kuin lukemaan uutisia, pitäisiköhän minun lakata kokonaan seuraamasta niitä, olisiko syytä olla menemättä uutissivustoille…
Minä päädyin rauhoittelemaan häntä, ettei ole kyse mistään pakkomielteisestä toiminnasta, vaan kävin kertaalleen aamulla ja illalla katsomassa uutissivustolla, niin kuin varmasti aika moni muukin Suomessa teki tuohon aikaan.
Tässä keskustelussa filosofi Soili Takkala mainitsi kuulleensa ihmisiltä, joilla on diagnoosina kaksisuuntainen mielialahäiriö, että heiltä edellytetään usein paljon tasaisempaa mielialaa kuin muilta.
Jos ihmisellä ei ole diagnoosia, on ihan ok, että innostuu, on iloinen ja energinen.
Mutta kun ihmisellä on vaikkapa 15 vuoden takaa bipo-diagnoosi, innostuminen tulkitaan herkästi toisin: ”Nyt lisätään lääkitystä, kuulostaa vaaralliselta.”
Eräs henkilö kirjoitti minulle kerran yksityisviestinä, että hänellä on diagnoosina masennus, mutta hän toivoisi ihmisten tajuavan, että joskus häntäkin voi v*tuttaa ilman että se liittyy masennus-diagnoosiin.
Ihmiset melko usein tulkitsevat normaalit tunnereaktiot johonkin asiaan masennuksen tai muun häiriön oireena.
Häiriölinssit vaikuttavat siis siihen, millaisia tulkintoja tehdään toisen ihmisen toiminnasta ja reagointitavoista.
Diagnoosit ”ohjekirjana” potilaalle
Mad in America podcastista löytyy kiinnostava keskustelu The Impact the DSM Has Had On All of Us: An interview with Sarah Fay and Allan Horwitz.
Tässä keskustelussa Sarah Fay, joka 12-vuotiaana sai anoreksia-diagnoosin, kertoi, mitä hänelle tapahtui diagnoosin saamisen seurauksena.
Hän kuvailee, ettei hän ollut kiinnostunut painostaan, eikä huolissaan ulkonäöstään.
Hänen vanhempansa olivat eroamassa ja hän oli menossa uuteen kouluun.
Hän oli surullinen vanhempiensa erosta ja peloissaan uuteen kouluun menemisen takia, eikä hän pystynyt syömään.
Hänelle kuitenkin nimettiin anoreksia-diagnoosi, ja hän alkoi tutustumaan tähän diagnoosin tarkemmin. Siitä tuli hänen identiteettinsä. Hän alkoi toimia sen mukaan, miten anorektikkojen kerrottiin toimivan.
Se on minusta yksi pahimmista psykiatristen diagnoosien vaaroista.
Otamme ne herkästi osaksi identiteettiämme ja ihan liian harvoilla ihmisillä on käsitystä siitä, että psykiatriset diagnoosit eivät ole niin luotettavia kuin monet kuvittelevat.
Mielenterveyspäivänä 2022 puhuin Ville Venesmäen kanssa mm. diagnoosien vaikutuksesta ihmisiin. Ville kertoi omasta kokemuksestaan masennusdiagnoosin kanssa, ja siitä, miten hän oppi toimimaan tulkitsemaan erilaisia arjen tilanteita sairauden oireina.
Ville päätyi 14-vuotiaasta eteenpäin psykiatrian palveluiden piiriin koulun aloitteesta. Hän oli yläasteella omaksunut uuden kaveriporukan tapoja, joihin kuului mm. suun soittaminen opettajalle. Koulussa oli päätelty, että hänellä olisi masennus ja siten hän päätyi perheneuvolan psykologin vastaanotolle.
Masennus-sana tarkoitti hänelle vielä silloin matalaa mielialaa.
Ensimmäisen masennuskyselyn täyttämisen jälkeen se ei tarkoittanutkaan enää yhtä asiaa vaan pariakymmentä asiaa.
Hän oppi kiinnittämään huomioita niihin asioihin, mitä masennustestissä lueteltiin oireina, ja selittämään pulmiaan ikään kuin diagnoosinsa värittämänä.
Sama ongelma voi olla läsnä ilman masennusdiagnoosia, ja silloin se Villen mukaan voidaan nähdä arjen ongelmana, arjessa ilmenevänä tilanteena, jonka kanssa ei ole selkeitä rytmejä, rutiineja ja ratkaisukeinoja.
Tämä diagnoosin kriteerien ja yleisten oireiden omaksuminen ikään kuin ohjekirjaksi omalle toiminnalle ei ole minusta mitenkään erikoista meille ihmisille.
Ensinnäkin monilla meistä on sellainen käsitys, että psykiatria on tarkkaa tiedettä, siinä missä muutkin lääketieteen osa-alueet.
Toisekseen, monilla meistä on edelleen jopa kohtuuttoman vahva usko siihen, että lääkäri aina tietää parhaiten.
Ei mikään ihme, että potilaat voivat alkaa toimia diagnoosiin liittyvien odotusten mukaisesti.
Vältä sudenkuopat:
Huomioi se, että diagnoosit voivat vaikuttaa sekä muiden ihmisten odotuksiin että ihmisen omaan toimintaan diagnosoituna.
Tarkista elämäntilanne – Käykö paha olo järkeen, kun mietit, mitä elämässä on meneillään?
Voisiko oireilu kuitenkin olla järkeenkäypää reagointia hankaliin kokemuksiin?
Ei ole vain yhtä näkökulmaa mielen pulmiin. On monenlaisia ”soraääniä”, jotka kehottavat meitä katsomaan hoitokeinoja yms. tarkemmin. Nämä soraäänet eivät vain aina kovin hyvin kuulu valtavirran pauhun ylitse.
Häiriöiden hamstrauskirja
Aiemmin on jo ollut puhetta DSM:stä ja ICD:stä, joissa on lueteltuina psykiatriset diagnoosit. Häiriöiden hetteikkö osion alussa myös kysyin mitä mielenterveyshäiriöitä on.
Katsotaan nyt, mitä Psykiatria -kirja sanoo mielenterveyden häiriöistä:
“Mielenterveyden häiriöinä pidetään yksilön ajattelun, tunteiden, käyttäytymisen tai ihmissuhteiden häiriöinä, jotka johtavat huomattavaan henkilökohtaiseen kärsimykseen ja toimintakyvyn vaikeutumiseen yhdellä tai useammalla tärkeällä elämänalueella niin, että häiriö voidaan tunnistaa ja diagnosoida käytössä olevien tautiluokitusten avulla.” (Lönnqvist ym.,2021, s. 25.)
Äkkiseltään saattaa kuulostaa loogiselta, mutta kun katsotaan tätä määritelmää tarkemmin, niin sanooko se oikeastaan mitään?
Esimerkiksi tuo viimeinen lausahdus siitä, että ”häiriö voidaan tunnistaa ja diagnosoida käytössä olevien tautiluokitusten avulla” on minusta tosi pulmallinen, erityisesti kun huomioidaan, että samaisessa kirjassa todetaan näin:
”Tautiluokituksiin ei sisälly oletusta, että jokainen häiriö olisi täysin erotettavissa muista mielenterveyden häiriöistä tai häiriöttömyydestä.” (Lönnqvist ym.,2021, s. 102.)
Niin että voidaanko tunnistaa, diagnosoida ja erottaa häiriöttömyydestä, vai eikö voida?
”Mielenterveyden häiriöille on tunnusomaista, että ne ovat usein komorbideja. Yksi häiriö ei sulje kategorisesti pois toista mielenterveyden häiriötä.” (Lönnqvist ym.,2021, s. 31)
Tautiluokituksiin ei siis sisältynyt oletusta, että jokainen häiriö olisi täysin erotettavissa muista tai siitä, ettei ihmisellä ole häiriötä, mutta niille kuitenkin on tunnusomaista se, että niitä on samalla ihmisellä monta?
Minusta tämä on hieman hämmentävää.
”Tutkittavan mielenterveyttä voidaan kuvata useilla rinnakkaisilla diagnooseilla silloin, kun hänen tilansa täyttää useamman häiriön kriteerit.” (Lönnqvist ym.,2021, s. 102)
Mikä vaikutus sillä on ihmiseen, että hän voi täyttää samaan aikaan monen diagnoosin kriteerit, ja hänen ”mielenterveyttä voidaan kuvata useilla rinnakkaisilla diagnooseilla”?
Jos ihminen luulee, että diagnoosit ovat totta ja toisistaan erillisiä häiriöitä, lienee melko todennäköistä, että hän olettaa olevansa todella vaikeassa tilanteessa täyttäessään monen diagnoosin kriteerit.
Kunpa joku muistaisi kertoa potilaille, ettei tämä tarkoita, että hänellä tosiaan on monta mielenterveyshäiriötä.
Tästä oli puhetta myös Mielenterveysepidemia nyt -tilaisuudessa, jossa puhujina olivat Aku Kopakkala ja Ben Furman.
Yksikin psykiatrinen diagnoosi ja siihen määrättävä hoito voi syöstä ihmisen ”nykypsykiatrian syöveriin”, saati sitten jos diagnooseja listataan ihmisen papereihin useita.
Erityisen tärkeää nyt on siis muistaa tämä:
Psykiatria-kirjassa kirjoitetaan siitä, että potilaalla voi olla monta psykiatrista häiriöitä samanaikaisesti. Ja kuitenkin on olemassa koko joukko psykiatreja ja muita pitkälle kouluttautuneita ihmisiä, joiden mielestä on parempi vaihtoehto lakata käyttämästä näitä sopimuksenvaraisia, subjektiivisesti määriteltäviä diagnooseja, joilla ei ole vakaata tieteellistä pohjaa.
Liian harvoille selvennetään, että diagnoosit ovat psykiatriassa kiistanalainen asia ja että ne eivät ole verrattavissa moniin muiden lääketieteen alojen diagnooseihin.
Furman ehdottaa aiemmin mainitsemassani esipuheessa myös, että:
Meidän tulisi luopua psykiatrisesta diagnooseista ja käyttää sen sijaan luonnollista kieltä kirjatessamme tietoja palvelujen käyttäjistä papereihin ja tietokonejärjestelmiin. Muutamalla yhdessä potilaan kanssa hyvin muotoiltu lauseella voimme kertoa hänen ongelmastaan enemmän kuin yksikään psykiatrinen diagnoosi. (Davies, 2015, s. 12-13.)
“Mutta diagnoosihan tarvitaan, jotta saa apua! Se on kuntoutuksen ja erilaisten etuuksien edellytys!”
Tilanteissa, joissa diagnoosia nykyään tarvitaan, sillä on väliä miten asia esitetään.
Sanotaanko ihmiselle esimerkiksi:
Tämän hetken pulmasi ovat ymmärrettäviä reaktioita siihen, mitä olet kokenut.
Tämä meidän nykyinen järjestelmämme on sellainen, että meidän tarvitsee nimetä sinulle diagnoosi, jotta saat kuntoutusta. Näistä erilaisista diagnooseista tämä vaikuttaa siltä, että voimme tässä tilanteessa käyttää tätä diagnoosia.
Vai sanotaanko hänelle:
Sinulla on tällainen häiriö, joten diagnoosisi on tämä.
Nämä ovat kaksi ihan eri asiaa ja antavat ihmiselle oleellisella tavalla erilaisen viestin hänen pulmistaan.
Diagnoosien ongelmana on myös se, että ihminen voidaan jatkossakin nähdä ikään kuin aiemmin asetetun diagnoosin läpi, eikä välttämättä huomata muutoksia, joita ihmisen tilanteessa tai oirekuvassa on tapahtunut. Tästä mainitsee mm. Tomi Bergström (Bergström, 2022).
”Psykiatriassa ei ole diagnooseja”
Psykiatri Sami Timimi kuvailee minusta hyvin psykiatristen diagnoosien erilaisuutta kirjassaan Insane Medicine: How the Mental Health Industry Creates Damaging Treatment Traps and How you can escape them.
Esimerkiksi luunmurtuma on todennettavissa empiirisesti, se ei ole mielipidekysymys ja myös murtuman paraneminen on todennettavissa.
On muita vaivoja, jotka eivät ole ihan näin selkeitä ja joiden hoitamistavoista tai verikokeiden viitearvoista tms. voi olla kiistaa, mutta silti on yleensä suhteellisen selkeää, millainen pulma on kyseessä.
Psykiatrian osalta diagnoosit ovat ihan eri laatua.
Ei ole objektiivisia testejä varmistamassa oikeaa diagnoosia, eikä ole lainkaan selvää, onko kyseessä lääketieteellinen pulma vai ei.
Lääketieteessä yleisesti diagnoosi kertoo, mikä sairaus tai tila selittää potilaan oireet.
Psykiatrian diagnoosit sen sijaan kuvailevat, mutta eivät selitä oireita. Ne ovat kehäpäätelmiä.
Niiden ”logiikka” toimii näin:
Miksi tällä henkilöllä on harhaluuloja?
Koska hänellä on skitsofrenia.
Mistä tiedät, että hänellä on skitsofrenia?
Siitä, että hänellä on harhaluuloja.
Timimi toteaakin, että psykiatriassa ei itse asiassa ole diagnooseja siinä mielessä kuin ne yleensä lääketieteessä ymmärretään.
Hänen mukaansa valtavirran psykiatria on pikemminkin tieteeltä näyttävää toimintaa kuin tiedettä.
Allen Frances oli DSM-IV työryhmän puheenjohtaja ja hän on James Daviesin haastattelussa myöhemmin todennut:
Lisäsimme käsikirjaan kaksisuuntaisen mielialahäiriön II tyypin muodon. Lisäsimme käsikirjaan myös Aspergerin oireyhtymän ja ADHD:n. Nämä päätökset saivat aikaan kolmen väärän psykiatrisen epidemian puhkeamisen. (Davies, 2015, s. 67.)
Miksi diagnoosien määrä kasvaa koko ajan?
DSM-1 käsikirjassa diagnooseja oli satakunta, DSM-2 käsikirjassa 182, DSM-3 käsikirjassa 265, DSM-4 käsikirjassa 297.
Miksi diagnoosien määrä on kasvanut näin paljon?
Kyse ei ole siitä, että häiriöitä löydettäisiin jatkuvasti enemmän ja tietomme niiden biologisista syistä yms. kasvaa koko ajan.
Häiriöitä on pikemminkin luotu lisää. Psykiatrinen diagnoosiluokitus perustuu sopimuksiin.
Psykiatria -kirjassa sanotaan:
”Tautien määrittely on aina ollut sopimuksenvaraista. Parhaimmillaan tautinimike perustuu tunnettuun etiologiaan. Vain pieni osa psykiatrista diagnooseista on niin spesifisiä, että niiden etiologia ja patofysiologia tunnetaan melko tarkasti.” (Lönnqvist ym.,2021, s. 101)
Aika monelle potilaalle on kuitenkin taidettu pikemminkin faktana kertoa hänen häiriö ja sopiva hoito, vai mitä luulet?
Häiriöiden määrä vaikuttaa kasvavan koko ajan ja yhä useammat meistä täyttävät diagnoosin jos toisenkin kriteerin.
Mihin tämä on meidät johtanut? Onko psykiatrisista diagnooseista ja yleisistä hoidoista apua? Palataan tähän vielä vähän myöhemmin.
Joka tapauksessa monesti ihmisillä on sellainen odotus, että kun hänelle on nimetty jokin diagnoosi, tiedetään, millaista hoitoa hän tarvitsee.
Näin kuvitteli esimerkiksi Laura Delano hakiessaan nuorena naisena ammattiapua psykiatrilta:
”Kaikki järjestyy! Hän tietää mikä ongelmani on! Minulla on kaksisuuntainen mielialahäiriö, aivosairaus. Onneksi siihen on lääkitys!”
Tilanne paheni vuosien myötä ja hänelle kerrottiin, että hänen sairautensa on pahenemassa.
Onneksi hän lopulta törmäsi Robert Whitakerin kirjaan Anatomy of an Epidemic, ja alkoi ajatella tilanteestaan uudella tavalla. Laura Delano on perustanut voittoa tavoittelematon järjestön Inner Compass Initiative.
Myös esimerkiksi Dr Steven Hyman, aiempi NIMH*:n johtaja on kommentoinut: ”DSM is totally wrong, an absolute scientific nightmare”. Hänen mukaansa siis DSM on väärässä ja se on tieteellinen painajainen.
*NIMH on maailman suurin mielenterveystutkimuksen rahoittaja.
Yksi psykiatri katsoo asiaa yhdestä näkökulmasta, toinen toisesta.
Joidenkin mielestä psykiatriset diagnoosit vaikuttavat olevan päteviä kuvauksia ihmisestä ja hänen ongelmistaan.
Joidenkin mielestä diagnoosit voisi heittää kokonaan romukoppaan esimerkiksi epätieteellisyyden takia.
Se on tärkeää muistaa.
Vaihtoehtoja?
Tämä psykologi Lucy Johnstonen video on katsomisen arvoinen tiivistelmä siitä, miksi tarvitsemme parempia lähestymistapoja kuin psykiatriset diagnoosit.
Esimerkiksi Power Threat Meaning Framework vaikuttaa monella tavalla paremmalta vaihtoehdolta tälle nykyiselle diagnooseihin perustuvalle mallille.
Power threat meaning framework on kunnianhimoinen projekti, jonka pyrkimyksenä on koota ei-diagnostiset lähestymistavat isommaksi käsitteelliseksi kehikoksi (conceptual framework).
”We are dealing with people with problems, not patients with illnesses”.
Eli: Olemme tekemisissä ihmisten kanssa, joilla on ongelmia emmekä potilaiden kanssa, joilla on sairauksia. Näin hän sanoo edellä mainitulla videolla.
Ihmiselämän ongelmat vs lääketiede
Monet meistä olettavat, että ihmiselämän ongelmia kuuluu hoitaa ns. ongelmalähtöisesti.
Ratkaisukeskeisen terapian oppikirjassa on minusta hyvin kuvattu sitä, mihin olettamuksiin tämä perustuu:
”Ongelmalähtöinen auttamistyössä yleinen ajattelumalli on lähtöisin lääketieteellisestä ajattelusta. Tämä malli kehittyi merkittävien lääketieteen saavutusten seurauksena 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa. Tuona aikana merkittävät tutkijat kuten Louis Pasteur keksivät, että monet elämää uhkaavat sairaudet ovat bakteerien aiheuttamia. Tämä on uusi tieto johti lääketieteellisen hoidon mallin, jossa edetään diagnoosin kautta hoitoon. Lääkäreiden tehtäväksi tuli auttaa potilaita sairaus, joka aiheutti hänen oireensa ja määräämällä siihen sopiva hoito (antidootti).” (DeJong & Berg, 2013, s. 17.)
Lääketieteellistä mallia alettiin soveltaa fyysisten sairauksien lisäksi moniin muihinkin asioihin. Ihmiset alkoivat hahmottaa esimerkiksi erilaisia vuorovaikutuksen häiriöitä, sosiaalisia pulmia ja tunne-elämän häiriöitä ongelmalähtöisesti.
”Viimeisen sadan vuoden ajan tutkijat ovat tutkineet kaikentasoisten inhimillisten ongelmien luonnetta ja syitä siinä uskossa, että kunhan ymmärrämme ongelmien syyt, voimme paremmin suunnitella strategioita niiden ratkaisemiseksi ja kontrolloimiseksi.” (DeJong & Berg, 2013, s. 18.)
Ihmiselämän pulmat kuitenkin ovat erilaisia kuin sairaudet tai muut luonnontieteellisen tutkimuksen kohteena olevat ongelmat.
“Näihin ongelmiin on harvoin vain yksi oikea ratkaisu.” (DeJong & Berg, 2013, s.20.)
Vältä sudenkuopat:
Ymmärräthän, että diagnoosit ovat sopimuksenvaraisia asioita. Emme puhu tunnistettavissa olevista aivojen toimintahäiriöistä tai biologisista sairauksista kun puhumme psykiatrisista diagnooseista.
Se, että ihminen täyttää monen häiriön diagnostiset kriteerit ei tarkoita, että ihmisellä on monta eri häiriötä.
Älä unohda, että psykiatriset diagnoosit ja häiriöajattelu eivät ole ainoa tapa lähestyä ihmiselämän pulmia.
Tutkimustulosten tunkio
Lääketieteessä on tuskin toista alaa [psykiatrian lisäksi], jolla tieteellinen kirjallisuus olisi suuremmassa ristiriidassa alkuperäisen tutkimusdatan kanssa.
Psykiatri David Healy
Pysähdytään hetkeksi tarkastelemaan ”tutkimustulosten tunkiota”.
Miksi tällainen nimi?
Siksi, että hämmästyttävän iso osa tutkimuksista ja niiden tuloksista hautautuu näkymättömiin ja julkaistuja tutkimuksia on syytä lukea kriittisemmin kuin useimmat tajuavat.
Erick Turnerin tutkimuksiin on ollut kiinnostavaa tutustua. Hän on psykiatri, joka on tehnyt potilastyötä, ja ollut tutkijana NIH:ssa (National Institutes of Health).
Hän aiemmin oletti, että se mitä tiedelehdissä kirjoitetaan on totta ja luotettavaa.
Vasta kun hän siirtyi työskentelemään FDA:lle hänelle selvisi, miten vähän oli tiennyt.
FDA (US Food and Drug Administration) on vastuussa mm. uusien lääkkeiden hyväksymisestä ja työtehtävissään FDA:n arvioijana Turnerille selvisi, että kaikkia tutkimuksia ei julkaistu.
FDA:lla ja lääkeyhtiöillä on lääkkeistä tietoa, jota lääkäreillä ei ole. Lääkärit siis toimivat vajaan tiedon varassa.
Hän on siis yksi niistä ihmisistä, jotka eivät tienneet mitä eivät tienneet.
Miten tehdä tutkimuksista luotettavampia?
Jos tieteelliset tutkimukset ja tutkimusraportit ovat niin luotettavia kuin jotkut kuvittelevat, mihin tarvitaan sellaisia aloitteita kuin AllTrials tai Restoring Invisible & Abandoned Trials (RIAT)?
Rachael Ainsworth kertoo tässä puheessaan joistakin tieteellisiin tutkimuksiin liittyvistä vakavista pulmista. Hän kuvailee myös, miten Open Science (avoin tiede) voi korjata tilanteen.
Myös tutkija ja lääkäri Ben Goldacre on puhunut ja kirjoittanut siitä, miten esimerkiksi julkaisemattomat tutkimukset johtavat meitä harhaan.
Käytäntöjä tulisi muuttaa mm. niin, että kaikki koetulokset julkaistaan.
Välillä kuulee kommentteja siitä, että tutkimusraportit, joita tiedelehdissä julkaistaan ovat luotettavia ja laadukkaita. ”Vertaisarvioijat ovat tarkasti tarkistaneet ne”, kuten eräs henkilö minulle kommentoi.
Aiemmin mainitsemani Erick Turner kuvaili tässä haastattelussa mm. sitä, miksi tutkijat voivat päätyä tekemään vähemmän laadukasta tutkimusta ja pyrkiä löytämään moneen kertaan ja eri tavoin aineistoa analysoimalla ”julkaisukelpoisia” tuloksia.
Nykyiset käytännöt mahdollistavat tällaisen toiminnan.
Kannustimia, jotka ohjaavat toimimaan näin, on useita.
Jon Jureidini on kirjoittanut Leemon B. McHenryn kanssa kirjan The Illusion of Evidence-Based Medicine.
Kuuntelin hänen haastattelun, jossa hän ehdotti erääksi keinoksi tehdä tutkimuksista luotettavampia sitä, että tutkimuksen tekijät voisivat julkaista kerätyn datan, eivät johtopäätöksiä tai analyysejä oman datansa pohjalta.
Data olisi kaikkien saatavilla, ja vaikka lääkeyhtiökin voisi analysoida ja julkaista tutkimusraportin sen pohjalta, heillä ei olisi sen laajempaa pääsyä dataan kuin riippumattomilla tutkijoilla.
Haastattelussaan Jon Jureidini myös mainitsi, että eräässä artikkelissa hän tutkijatovereineen kuvaa mm. 10 yleistä tapaa, joilla haittatapahtumat voidaan julkaistuissa tutkimuksissa piilottaa tai ilmaista harhaanjohtavasti. Keinoja tehdä tutkimustuloksista harhaanjohtavia on valitettavasti monenlaisia.
Monet potilastyötä tekevät eivät kohtaa tietoa siitä, että lääkkeet eivät toimisi tutkimusten mukaan niin kuin he kuvittelevat.
Esimerkiksi Mad in America podcastissa haastateltavana ollut tutkija Michael Hengartner kertoi, miten yllättynyt hän oli kuullessaan, että puolet tutkimuksista ei onnistu osoittamaan lääkkeen tehoa.
Julkaistujen tutkimusartikkeleiden perusteella tulee asiasta ihan eri käsitys, koska niissä nähdään lähinnä positiivisia tutkimustuloksia.
Hengartnerin mukaan useimmat eivät tiedä näistä asioista, ja saattavat olla hyvin vakuuttuneita siitä, että lääkkeet toimivat ja ovat olennaisia hoidossa.
Monilla ei ole käsitystä siitä, että lääkkeiden vaikutus on parhaimmillaankin melko pieni ja että on kyseenalaista, onko niin pienellä vaikutuksella arvoa.
Hengartner on kirjoittanut kirjan Evidence-Biased Antidepressant Prescription Overmedicalisation, Flawed Research, and Conflicts of Interest.
Tutkimuksiin liittyvistä pulmista olen kirjoittanut aiemmin täällä.
Tosielämän tulokset
Tutkimuksissa ja julkaistuissa tutkimusartikkeleissa on siis monenlaisia pulmia. On syytä katsoa myös muita todisteita kuin satunnaistetut kaksoissokkotutkimukset ja pisteiden väheneminen oirekyselyissä, jotta selviää, onko hoidoista käytännön hyötyä ihmisille.
Miltä näyttää hoitojen pitkäaikaisvaikutukset tosielämässä? Pääsevätkö esimerkiksi useimmat lääkityt sairaslomalta takaisin työelämään? Näkyykö hoitomenetelmien tutkimuksissa todettu teho ihmisten arkielämässä?
Kirjoittaessani postausta Psyykenlääketutkimusten ongelmista törmäsin Kelan tietotarjotin sivustolla tähän tilastotietoon.
Jos nykyiset hoitokeinomme ovat niin erinomaisen hyviä kuin monet kuvittelevat, eikö mielenterveyskuntoutujien määrän pitäisi vähentyä?
Robert Whitakerin kirja Anatomy of an Epidemic on mielestäni erinomaista ja silmiä avaavaa luettavaa tästä teemasta. Kirjassaan hän kertoo mm. miten masennus muuttui spontaanisti paranevasta sairaudesta krooniseksi työkyvyttömyyttä aiheuttavaksi sairaudeksi. Tämä muutos tapahtui masennuslääkkeiden käytön myötä.
Vältä sudenkuopat:
Emme tiedä, mitä emme tiedä. Kysymys ”Mitä en tästä tiedä?” on usein ollut avuksi, ja saanut miettimään uudestaan tai tarkistamaan, mitä sellaista ehkäpä asiaan liittyy, mitä en vielä ole huomioinut.
Edes tiedelehtiä lukemalla ei välttämättä pysy ajan tasalla siinä määrin kuin toivoisi, koska kaikkea tärkeää tutkimustietoa ei julkaista.
Julkaistujen tutkimusten perusteella esimerkiksi lääkitys voi vaikuttaa järkevältä, mutta ne eivät ole koko totuus. Varsinkaan kun katsotaan tarkemmin sitä, mitä esim. lääkkeen teho käytännössä niissä tarkoittaa.
Sivuvaikutusten suo
Miksi piirtämästäni kartasta löytyy myös tällainen sivuvaikutusten suo?
Peter Gøtzsche kirjoittaa:
”Osaa lääkkeiden monista epäspesifeistä vaikutuksista lääkeyhtiöt nimittävät hyödyllisiksi, vaikka on kyseenalaista, hyötyvätkö potilaat niistä todella; muita sanotaan sivuvaikutuksiksi. ”Sivuvaikutus” on markkinointitermi, jonka tarkoitus on saada ongelma kuulostamaan pieneltä, vaikka nämä vaikutukset ovat usein pääasiallisia, kuten esimerkiksi sukupuolielämän haitat SSRI-lääkkeillä ja tunne-elämän ja kognitiivisten kykyjen turtuminen psykoosilääkkeillä.” (Gøtzsche, 2016, s.209.)
Lääkkeiden sivuvaikutuksilla voi psykiatrian parissa olla potilaalle erityisen hankala vaikutus.
Sen lisäksi, että sivuvaikutukset itsessään ovat usein epämiellyttäviä, ne voidaan tulkita merkeiksi sairauden pahenemisesta, sen sijaan että ne tunnistettaisiin oikein lääkkeiden sivuvaikutuksiksi.
Kun puhutaan niin subjektiivisesti määriteltävistä asioista kuin psykiatriset diagnoosit, on ihan liian helppoa päätyä olettamaan, että potilaan häiriö onkin vakavampi kuin aiemmin oli ymmärretty.
Tämä on yksi seikka, mikä tekee sivuvaikutuksista upottavan suon.
Tästä syystä olen piirtänyt karttaan polun sivuvaikutusten suon ja häiriöiden hetteikön välille. Sivuvaikutukset voivat upottaa ihmisen entistä syvemmällä häiriöiden hetteikköön.
”Epäuskottavat” haittavaikutukset
Jokin aika sitten juttelin ystävälleni siitä, millaiset asiat psykiatriassa turhauttavat.
Hän totesi, että on jotenkin hankala käsittää näitä asioita, koska hänellä ei ole oikein minkäänlaista tuntumaa aiheeseen. Hänellä ei ole omakohtaista kokemusta eikä asia ole tullut läheistenkään kautta tutuksi.
Osa haitoista on niin absurdin kuuloisia, että ulkopuolisen voi olla niitä vaikeaa edes käsittää tai pitää uskottavina. Samoin voi jäädä ymmärtämättä, miten vaikeisiin tilanteisiin psykiatrinen potilas voi hoitavan tahon kanssa joutua, koska hänen omia näkemyksiä ei huomioida tai oteta tosissaan.
Uskoakseni melko monille psykiatrisen diagnoosin saaneille on tuttua se, ettei heitä oteta tosissaan, jos he vastustavat jotakin hoidossaan.
Hoidettavat voivat itse olla paremmin tietoisia siitä, mitä haittoja vaikkapa lääkehoidosta heille on ja miten hataralla pohjalla todisteet lääkkeiden toimivuudesta tai diagnoosien luotettavuudesta oikeasti ovat.
Mutta yritäpä kertoa näistä asioista hoitavalle taholle ja tulla kuulluksi!
Vältä sudenkuopat:
Sivuvaikutukset tulkitaan ihan liian usein sairauden pahenemiseksi.
Haitoista kertoessaan voi olla vaikeaa tulla kuulluksi. Harmillisen usein haitoista kertovia vähätellään tai ei uskota. Löytyy kuitenkin myös lääkäreitä ja psykiatreja ym., jotka suhtautuvat lääkkeisiin varauksellisemmin ja tietävät niiden haitoista. Jos mahdollista, voi olla hyvä hakeutua tällaisen henkilön vastaanotolle.
Apukeinojen aarreaitta
Apukeinoja on monenlaisia. Tässä postauksessa haluan lähinnä herättää hieman ajatusta tästä aiheesta. Tämä ei siis tule olemaan kaiken kattava listaus mahdollisista apukeinoista.
Ennen kuin tutustutaan aiheeseen hieman tarkemmin,koen tärkeäksi nostaa esiin tämän ajatuksen mielenterveyden hoitoon liittyen:
Mitenköhän paljon aikaa, rahaa ja energiaa valuu hukkaan siksi, että keskitytään ratkaisemaan väärää ongelmaa?
Kirjoitin jokin aika sitten blogipostauksen Masennuslääkkeistä vieroittautumisesta – Avoin kirje masennuslääkkeistä vieroittuville.
Siinä kerroin, miten päädyin aikanaan sairaalakierteeseen, vaikka minua pyrittiin auttamaan psyykenlääkkeillä. Sairaalaan joutuminen tarkoitti minun kohdallani (ja tuskin olen poikkeustapaus) uusien lääkkeiden lisäämistä. Ne eivät helpottaneet tilannetta.
Sattumalta vanha tuttavani soitti minulle pitkästä aikaa, ja kertoi eronneensa tyttöystävästään. Heidän yhteiselonsa muuttui kuulemma niin sietämättömäksi, että ei ollut muuta vaihtoehtoa.
Tämä puhelu havahdutti minut tajuamaan, että paha oloni johtuu siitä, että olin toimimattomassa parisuhteessa, joka oli alunperinkin alkanut vääristä syistä.
Sairaalakierre loppui sen jälkeen, kun erosin tästä miehestä ja muutin erilleen.
Olen paljon pohtinut sitä, että kenties yksi isoimmista mielenterveyden hoidon pulmista on se, että yritämme ratkaista väärää ongelmaa.
Tarpeenmukainen hoito
Olisi hienoa, jos Suomessa käytettäisiin tarpeenmukaista hoitoa.
Mielipalveluiden nettisivuilla kuvataan minusta hyvin, mistä tässä on kyse:
“Tarpeenmukainen hoitomalli edustaa suhtautumisessaan mielen haasteisiin selvästi eri linjaa kuin medikalisoiva ajattelutapa. On kyse sitten psykoottisesta tai muunlaisesta ruumiillisen mielen kriisiytymisestä, pyritään tarpeenmukaisuudessa löytämään kriisissä olevan ihmisen kokemusten mieli ja logiikka. Kokemuksiin ei siis suhtauduta sairautena, vaan inhimilliseen kokemusmaailmaan luonnollisesti kuuluvina tapahtumina, joita tarvitaan silloin, kun ilmaisuun ei löydy enää muuta keinoa.
Tarpeenmukaisen hoitomallin toimintatavoissa toteutuvat hienosti ihmisen kunnioittaminen ainutlaatuisena yksilönä, hänen omassa tilanteessaan ja omassa sosiaalisessa verkostossaan. Hoitoa eivät siten määritä diagnoosit, vaan kriisissä olevan ihmisen ainutkertainen tilanne ja hänen tarpeensa.
Itsemääräämisoikeus on mallissa keskeistä. Mahdollisuus olla oman elämänsä aktiivinen toimija, voida yhdessä läheistensä ja ammattilaisten kanssa valita sitä tukea, mihin on valmis sitoutumaan, on erittäin merkittävä toipumista edistävä tekijä.”
Myös tämä Jaakko Seikkulan haastattelu voisi kiinnostaa sinua. Kutsuin hänet kertomaan avoimen dialogin hoitomallista ja tämän mallin käytöstä psykoosien hoidossa.
Terapia
Nykyään on aika paljon ollut puhetta siitä, että terapiaa tulisi olla saatavilla enemmän.
Psykoterapialla ei ole samanlaisia rahavaroja mainostaa ja markkinoida kuin lääketehtailla.
Terapiasuuntauksia on monia. Vaikuttaa kuitenkin siltä, että oleellisinta terapiassa ei ole se, mitä suuntausta terapeutti edustaa.
Aiemmin oli puhetta siitä, että kaikkia lääketutkimuksia ei julkaista.
Julkaisuharhaa löytyy myös psykoterapiatutkimusten puolelta. Erick Turner kertoo, että kun tarkasteltiin masennukseen liittyviä psykoterapiatutkimuksia, noin kolme neljäsosaa tarkastelun kohteena olleista tutkimuksista oli julkaistu ja noin yksi neljäsosa jäi julkaisematta.
Niiden osalta ei Turnerin mukaan pystytä vertaamaan, julkaistiinko tulokset positiivisempina tutkimusartikkeleissa kuin mitä ne todellisuudessa olivat.
Onko oletus siitä, että tarvitsemme nimenomaan pitkälle kouluttautuneiden ammattilaisten apua, oikea?
Tarvitaanko aina terapiaa?
Onko terapiasta varmemmin apua kuin joistain muista hoidoista?
Bergström kirjoittaa Mieletön häiriö -kirjassaan terapia-asioista mm. näin:
”Se, ettei mielenterveysongelmiksi luokiteltavien asioiden taustatekijöitä ole pystytty luotettavasti selvittämään, vaikeuttaa myös psykoterapian ja muiden vuorovaikutukseen perustuvien psykososiaalisten hoitomenetelmien kehittämistä ja tutkimista lääketieteen standardein. Nykyään käytetyimmät psykoterapeuttiset hoitomenetelmät pohjautuvat pääasiassa kognitiiviseen ja käyttäytymisterapeuttiseen tutkimusperinteeseen, jossa hoito yleensä kohdennetaan ennalta määritettyyn ongelmaan ennalta määritetyn manuaalin eli hoito-ohjelman tai -ohjeistuksen mukaisesta. Tämä ei kuitenkaan välttämättä ole aina toimivin tapa auttaa psyykkisistä ongelmista kärsiviä ihmisiä. Useissa tutkimuksissa on esimerkiksi osoitettu, että psykoterapeuttisessa työskentelyssä ovat menetelmästä riippumatta vaikuttavia vuorovaikutuksen laadun kaltaiset ei-spesifit mekanismit, kuten luottamus sekä kunnioittava, hyväksyvä ja ymmärtävä suhtautuminen kanssa ihmiseen.” (Bergström, 2022, s. 42-43.)
Hän myös huomauttaa, että:
”Näyttöön perustuvaa psykoterapeuttista apua tarjoavia ammattilaisia on auttamattomasti liian vähän, eikä hoito välttämättä vastaa palveluita käyttävien todelliseen tarpeeseen siksi, että huomio on usein enemmän yksilön käyttäytymisessä ja koetuissa oireissa kuin oireita ja ongelmia aiheuttavissa asioissa.” (Bergström, 2022, s. 45.)
Sami Timimi esittää Insane Medicine -kirjassaan tärkeitä näkökulmia myös siihen, miksi terapia ei välttämättä olekaan niin hyödyllistä kuin usein väitetään. Suosittelen Timimin kirjoihin tutustumista ja/tai hänen haastatteluiden katsomista/kuuntelemista.
Furmanin mukaan “Meidän tulisi luopua siitä ajatuksesta, että pitkä ja tiivis yksilöterapia on jollakin lailla parempi hoitomuoto tai suositeltavampi terapiamuoto kuin muut terapiamuodot. Pitkä yksilöterapia on kaikista terapiamuodoista kallein, mutta ei lainkaan sen parempi kuin sen edullisemmat vaihtoehdot, kuten erilaiset ryhmäterapiat, perheterapiat, lyhytterapiat ja kuntoutuskurssit.” (Davies, 2015, s. 13.)
Toisaalta ihmiselle nimetty diagnoosi voi vaikuttaa siihen, ettei terapian edes uskota auttavan häntä, joten terapiaan hakeutumista ei välttämättä edes suositella. En usko olevani ainoa, jolle on sanottu, että on turha hakea terapiaan. Ja itse asiassa löysinkin avun itselleni muualta.
Kenties yleinen olettamus siitä, että ihmiselämän ongelmat vaativat aina pitkälle kouluttautuneiden ammattilaisten apua ja osaamista onkin väärä.
Minusta eräs pulma terapia-asioissa on se, että monet terapeutitkin toimivat siitä oletuksesta käsin, että psykiatriset diagnoosit ovat tosiasiallisia kuvauksia erilaisista ihmisten häiriötiloista.
Välillä näen esim. eräässä ulkomaisessa Facebook-ryhmässä kysymyksiä siitä, mistä voisi löytää terapeutin, joka toimii ei-patologisoivalla tavalla.
Yhtä lailla kuin psykiatrit voivat esimerkiksi tulkita sairaudentunnottomuudeksi sen, että potilas on eri mieltä hoidostaan, myös terapeutit voivat havainnoida ihmisen toimintaa vääristävien häiriölinssien lävitse.
Peter Gøtzsche kirjoittaa että, vaikka terapiassakin hoito voi mennä pieleen, psykoterapian hyödyt kuitenkin kuin ylittävät sen haitat (Gøtzsche, 2016, s. 195).
Terapian tärkeyttä korostavissa keskusteluissa näkyy minusta välillä kyseisen ammattikunnan etujen ajaminen. Se ei automaattisesti toki ole huono asia, että ajetaan jonkin ammattikunnan etuja. Harmillista siinä on mielestäni se, että tietyn ammattikunnan nostaminen jalustalle voi tarkoittaa myös monenlaisen muun saatavilla olevan avun väheksymistä.
Muu hoito/apu
Olen jo aiemmin maininnut Ben Furmanin kirjoittaneen erinomaisen esipuheen James Daviesin kirjan suomennokseen.
Tässä vielä yksi lainaus kyseisestä esipuheesta:
”Itse asiassa meidän tulisi kokonaan kyseenalaistaa sokea uskomme psykoterapian autuaaksi tekevään vaikutukseen. Monet ihmiset ovat toki saaneet avun psykoterapiasta, mutta tutkimukset ovat osoittaneet, että ihmiset hyötyvät yhtä lailla muistakin, yhteiskunnalle huomattavasti edullisimmista auttamisen muodoista kuten vertaistuesta, kokemusasiantuntijoiden tuesta, tietoisuustaitojen opettelemisesta, korva-akupunktiosta, internetin itseapuohjelmista, kursseista, maallikoiden ohjaamista keskusteluryhmistä jne.” (Davies, 2015, s. 13.)
Vaikka olin lukenut mm. tämän Furmanin kommentin muiden apukeinojen hyödyllisyydestä, yllätyin silti palautteesta, jonka sain eräältä Toipujan työkalupakki -verkkokurssilleni osallistuneelta.
Hänelle oli tarjottu psykoterapiaa työuupumuksesta johtuvan masennuksen hoitoon. Hän etsi terapeuttia siinä vaiheessa, kun sattumalta kuuli Toipujan työkalupakki -kurssista:
”Minulle tarjottiin psykoterapiaa työuupumuksesta johtuvan masennuksen hoitoon. Törmäsin sattumalta Piiaan ja minulle selvisi, että voi olla muitakin tapoja työstää omia ajatuksia tai selvitä hankalasta olotilasta. Olen todella iloinen, että kokeilin tätä kurssia toipumisprosessiksi, koska se tuotti välittömästi tuloksia omassa ajattelussa, säästi rahaa ja aikaa.” K.N., 27 v.
En pidä mainittua verkkokurssiani terapian korvikkeena, mutta tämä vahvisti entisestään ajatusta siitä, että todellakin on muitakin avuksi olevia asioita kuin terapia.
Tässä vielä muutamia asioita, joista olen ihmisten kuullut apua saaneen sellaisiin pulmiin, joita aiemmin on yritetty hoitaa nykyisten hoitokäytäntöjen mukaisesti:
Ruokavalion korjaaminen (ja sitä myöten esimerkiksi hormonitasapainon muuttuminen)
Meditointi
Mindfulness
Hengitysharjoitukset
Kylmäaltistus (Esim. Wim Hof-menetelmä)
Näihin en ole tarkemmin perehtynyt, joten ei näistä nyt enempää.
Paitsi että tämän verran lisään: Järjen käyttö sallittua. Jos jokin ei vaikuta esim. omassa tilanteessasi järkevältä tai kokeilemisen arvoiselta, niin toimi sen mukaan, miten parhaaksi koet.
Kokeilemisen arvoisia keinoja on taatusti paljon enemmänkin kuin nämä tässä luetellut.
Vältä sudenkuopat:
Voi olla hyvä tarkistaa, ollaanko ratkomassa oikeaa ongelmaa.
Terapia ei kenties olekaan ihan niin ylivoimaisen hyödyllistä kuin usein ajatellaan. On hyvä huomioida, että muitakin apukeinoja on. (Varsinkin jos sinulle väitetään, ettet esim. diagnoosisi takia voi saada terapiaa.)
Nykyajan notkot
Nykyajassa on monenlaisia hyvinvointiamme heikentäviä asioita, joiden vaikutus on syytä tunnistaa ja ottaa huomioon.
Tässä tulee minusta hyödyksi alkupuolella esittämäni ajatus aikajanan mielessä pitämisestä.
Elämme ihan erilaisessa maailmassa kuin vielä joitakin vuosikymmeniä tai vuosisata sitten. Elintapamme ja ympäristömme on muuttunut, mutta ”ihmiskehon käyttöjärjestelmä” ei ole muuttunut.
Olemme lajina kehittyneet elämään ihan erilaiseen maailmassa kuin missä nykyään elämme. Minusta ei ole mikään ihme, että pahoinvointi on nykymaailmassa niin yleistä.
Mieti esimerkiksi sitä, että vasta viime vuosikymmeninä olemme voineet jatkuvasti saada ajantasaisia uutisia, jopa suorina lähetyksinä kriisialueilta.
Uutisia, ahdistavia otsikoita, pelottavia uhkakuvia voi tulla vastaan melkein jatkuvalla syötöllä, jos käyttää esimerkiksi ahkerasti sosiaalista mediaa tai seuraa uutissivustoja.
En tarkoita, ettei meidän pitäisi välittää muusta maailmasta, mutta minusta on ymmärrettävää, että monia nykyaikana ahdistaa. Tästä ei kuitenkaan juurikaan kuule puhuttavan.
Siksi sanon sinulle:
Hei kuule, ehkäpä et olekaan epänormaali, jos kehosi reagoi ahdistuksella vastaan tuleviin uhkakuviin. Ehkäpä kehosi toimii niin kuin sen kuuluukin toimia siinä maailmassa, jossa olemme aiemmin ihmislajina eläneet.
Kun tämä on selvillä, voimme alkaa pohtia, mitä voimme asialle tehdä, jotta meidän ”iän kaiken vanha käyttöjärjestelmä” voisi voida hyvin.
Tässä podcast-jaksossa kerroin muutamista nykyajalle ominaisista ahdistusta lisäävistä toimintatavoista.
Yksinäisyys on nykyisessä somemaailmassa tosi yleistä. Näennäisesti olemme yhteydessä muihin pitkin päivää, mutta somessa hengailu ei vastaa oikeaa kohtaamista.
Itsen vertailu muihin on myös helpompaa kuin ikinä.
Ympärillämme ei ole vain pienehkö kyläyhteisö, jonka muihin jäseniin voi itseään vertailla, vaan periaatteessa voit verrata itseäsi kehen tahansa maailmassa, ja sitä toista ihmistä ei välttämättä ole edes oikeasti olemassa, koska on olemassa filtterit ja kuvanmuokkaussovellukset yms. helposti saatavilla.
Tarvitsemme muita ihmisiä ympärillemme. Olemme pohjimmiltaan laumaeläimiä, ja yksinäisyyden kokemus ei tee meille hyvää.
Johann Hari on kirjoittanut kiinnostavan kirjan Mielen yhteydet -masennuksen todelliset syyt.
Hän käy kirjassaan läpi yhdeksän syytä masennuksen taustalla.
Tässä muutamia niistä:
- Yhteys mielekkääseen työhön on katkennut
- Yhteys toisiin ihmisiin on katkennut
- Yhteys merkityksellisiin arvoihin on katkennut
- Yhteys lapsuuden traumaan on katkennut
- Yhteys luontoon on katkennut
Harin kirjaan kannattaa tutustua.
Vältä sudenkuopat:
Meillä on ”iänkaiken vanha käyttöjärjestelmä”. Tämä on tärkeää huomioida, jotta et erehdy pitämään kehosi ymmärrettäviä ja normaaleja reaktioita merkkeinä häiriöistä vain siksi, että elämme erilaisessa maailmassa kuin mihin olemme lajina kehittyneet.
Kysymysten kukkulat
Saavumme Kysymysten kukkuloille!
Tässä joitakin tärkeitä kysymyksiä pohdittavaksi:
- Jos meillä on toimivat hoidot, miksi monien ihmisten tilanne pahenee?
- Miksi on ihmisiä, jotka ovat jättäneet häiriöajattelun taakseen ja voivat paremmin nyt kuin ollessaan psykiatrisia potilaita?
- Miksi masennuksen kroonistuminen on nykyään yleistä?
- Miksi mielenterveyskuntoutujien määrä on kasvanut?
- Tarvitaanko aina terapiaa?
- Miksi joidenkin psykiatrien mielestä on turvallisempaa olla menemättä psykiatrin luo?
Ainakin osaan näistä kysymyksistä olet toivoakseni jo saanut jonkinlaista vastauksen poikasta.
Katsotaan muutamaa – varmaankin aika radikaalilta tuntuvaa – kysymystä vähän tarkemmin?
Tarvitaanko psykiatriaa?
Kuulostanee melko radikaalilta ajatukselta. Jatkuvasti kuulemme, että mielenterveyspulmia on aina vaan enemmän ja ihmiset voi huonommin ja huonommin.
Silti pohdin, tarvitaanko psykiatriaa.
Onko se ollut avuksi ihmisille, miten mielen pulmat on psykiatrian parissa yleisesti ymmärretty?
Onko hoitokeinot auttaneet ja lisänneet ihmisten hyvinvointia?
Ja sitten vielä tällainen ajatus Bergströmiltä:
”Jo 1960-luvulla tunnettu psykiatri Thomas Szasz kuvasi psykiatrian paradoksaalisuutta: jos havaitut psyykkiset ja sosiaaliset oireet saataisiin systemaattisen tutkimuksen avulla todella palautettua tietynlaisiin fysikaalis-kemiallisiin häiriö- tai sairaustiloihin, ne lakkaavat olemasta psykiatrisia sairauksia.
Mikäli psykiatrian tutkimustavoitteiden mukaisesti onnistuttaisiin löytämään kaikille määritellyille sairauksille biomarkkerit ja täsmälliset lääketieteelliset hoitomuodot, jotka legitimoisivat lopullisesti psykiatrian uskottavuuden osana muuta lääketiedettä, niistä tulisi neurologian, sisätautien ja muiden lääketieteen erikoisalojen sairauksia.
Toisista asioista taas tulisi sosiaalipuolen ongelmia ja jotkut asiat eivät olisi ongelmia ensinnäkään. Tällä tavoin koko psykiatrian olemassaolo on riippuvainen mieli-nimisen asian olettamisesta ja samalla siitä, että tässä mieli-nimisessä asiassa tapahtuu jonkinlainen lääketieteellinen häiriintyminen.” (Bergström, 2022, s. 94.)
Siksipä siis pähkäilen, tarvitaanko psykiatriaa.
Mitä jos mielenterveysongelma -käsitettä ei olisi?
Tämäkin voi kuulostaa tosi radikaalilta ajatukselta.
Bergström kysyy minusta rohkean ja oleellisen kysymyksen:
”Mitä tapahtuisi, jos mielenterveysongelma-käsitettä ei olisikaan? Ensinnäkin meidän olisi täysin uudenlaisella tavalla mietittävä, tarvitseeko tiettyjä ihmiselon hankalia kokemuksia, vuorovaikutusongelmia tai mitä tahansa jonkun odotuksesta poikkeavaa ilmiötä kuvata sairauksiksi, jotta niitä voitaisiin yrittää ymmärtää, ratkaista ja hoitaa. Jos ihmisten ei oleteta kärsivän mielenterveysongelmista, voisimme päästä näkemään asiat, jotka todella ruokkivat inhimillistä kärsimystä.” (Bergström, 2022, s. 135.)
Kun nyt päästiin näiden “radikaalien” ajatusten pariin, niin lisätään vielä tämä:
Mitä jos tällaisissa asioissa vältettäisiin ammattiauttajan, kuten lääkärin luo menoa?
Psykologi Aku Kopakkala kommentoi ollessaan live-vieraanani, että meidän olisi tärkeää ottaa vastuu itsestä ja kaverista eikä ohjata kaveria tai mennä itse ammattiauttajalle, jolloin elämän ongelmat muuttuu sairaudeksi.
Hän korosti, että me tarvitsemme kyllä tukea ja muita ihmisiä, mutta meistä tulee vahvempia kriisien kautta. Terveydenhuollon pitäisi Kopakkalan mukaan rohkaista ihmistä ottamaan vastuu elämästään, tukea siinä, että hän pitää oman elämänsä ohjauspyörää itsellänsä, mutta terveydenhuollossa usein käy päinvastoin.
Tämä toki vaatii meiltä nykyaikana muutoksia myös meidän arkeen, koska emme elää enää samalla tavalla kuin aikaisemmin.
Pulmien pelto
Kokoan tähän ajatuksia yleisistä pulmista mielenterveysasioihin liittyen.
Tähän mielenterveysmaisemaan mahtuu siis monenlaisia upottavia suoalueita ja sudenkuoppia.
Yksi pulma on se että monilla ei ole käsitystä, miten monella muullakin tavalla mielenterveys pulmia ihmiselämän ongelmia voisi katsoa kuin näiden nykyisen yleisimpien ”häiriölinssien” läpi.
Jos emme hahmota, mistä olemme nykytilanteeseen tulleet ja millaiset tekijät vaikuttavat siihen, millaiset hoitokäytännöt nykyisin ovat yleisimpiä, saatamme tehdä virheellisiä johtopäätöksiä siitä, mikä on järkevin tapa hoitaa mielenterveysasioita.
Kaikkien ei ole helppo ymmärtää, miksi psykiatriaa tai yleisiä käytäntöjä kritisoidaan tai avata mieltään sille, ettei nykyinen tieteellinen tutkimus olisikaan niin luotettavaa ja objektiivista kuin he kuvittelevat.
Kriittiset tai toisesta näkökulmasta puhuvat tuntuu olevan helppoa nakata mistään mitään tietämättömien kategoriaan.
Samaan aikaan kun on kiistaa siitä, onko psykiatriassa diagnooseja lainkaan, on ihmisiä, joille nimetään useita diagnooseja ja heille muodostuu käsitys siitä, että he ovat todella vakavasti häiriintyneitä.
Kaikki mikä kuulostaa ja näyttää tieteelliseltä ei ole sitä.
On paljon oletuksia, joita meidän pitäisi ymmärtää kyseenalaistaa.
Diagnoosit ovat omiaan toimimaan itseään toteuttavina ennusteina mm. sen takia, että ne vaikuttavat muiden ihmisten odotuksiin ja siihen miten muut tulkitsevat diagnosoidun toimintaa.
Meidän voi olla vaikea kuvitella erilaista toimintamallia nykyisen tilalle ihan vain siksi, että nykyinen toimintamalli on tullut niin tutuksi ja oletamme, että se perustuu tarkasti tutkittuihin ja hyvin perusteltuihin toimintatapoihin.
On aika yleistä olettaa, että muualta kuin psykiatrian taholta apua saanut ihminen on yksittäistapaus.
Esimerkiksi itse olen kuullut kommenttia siitä, että ehkä minulla ei sitten niin kovin hankalaa ollutkaan, kun kerran toivuin jotenkin muutoin kuin lääkityksen tai terapian avulla.
Tätä oletusta on aika vänkää verrata siihen kommenttiin, jonka eräs psykiatri minulle aikanaan sanoi. Hänen mukaansa ongelmani olivat niin vakavia, ettei niihin edes terapia auttaisi, joten sitä olisi turha hakea.
On jo aika paljon psykiatreja sekä muita pitkälle kouluttautuneita ihmisiä, jotka kyseenalaistavat nykyiset käytännöt. He eivät kylläkään pääse yhtä kuuluvasti ja näkyvästi esiin mediassa kuin vaikkapa valtavirran psykiatrit. Siksi voi olla, että monet eivät yksinkertaisesti vain tiedä siitä, miten eri tavoin psykiatriaa ja ihmisten pulmia voi lähestyä.
Potilaan kokemuksia ei aina oteta tosissaan. Potilaan saama kohtelu voi olla todella epäreilua. Olen joskus tuumannut, että yksi tärkeä asia on mahdollisimman tasainen tunnetila, kun ihminen yrittää kertoa olevansa eri mieltä saamastaan hoidosta tai nostaa esiin epäkohtia.
Psykiatrisen potilaan rooliin on helppo jämähtää.
Psykiatriset diagnoosit alkavat helposti elää ihan omaa elämäänsä ja vaikuttaa siihen, miten ihmisen toimintaa ja pulmia tulkitaan.
Syiden silta
”Jos tässä mielenterveysmaastossa kerran on monia sudenkuoppia, miksi asiat eivät ole jo muuttuneet?”
Kiva kun kysyit! Sitä minäkin olen miettinyt.
Ja pohdinnoissani ja aiheesta lukiessani olen päätynyt siihen, että vaikuttavia tekijöitä löytyy monelta tasolla.
Yksi on se, että lääketutkimus on annettu pääosin lääketeollisuuden tehtäväksi. Se varmasti vaikutti alkujaan hyvältä ratkaisulta, että suurimmaksi osaksi he itse toteuttavat lääketutkimukset, koska niiden rahoittaminen ei ole heille pulma.
Yksi keskeisimmistä pulmista tässä on se, että lääkeyhtiöt omistavat tutkimuksissa kerätyn datan, ja määrittelevät, ketkä siihen pääsevät käsiksi ja ketkä ei.
Olen koonnut tänne joitakin tutkimusartikkeleita yms., jotka selventävät tätäkin kuviota tarkemmin.
Lääketeollisuus järjestää myös lääkäreiden täydennyskoulutusta.
Yksittäisen tutkijan, lääkärin tms. voi olla tosi vaikeaa lähteä kyseenalaistamaan nykyisiä käytäntöjä tai vallitsevaa ajattelutapaa ja nostaa esiin hankalia kysymyksiä, koska ura ja toimeentulo voivat joutua vaakalaudalle.
Se tuntuu varmasti monelle ihmiselle aika kalliilta hinnalta maksettavaksi, että vuosien opiskelemisen ja johonkin aihealueeseen paneutumisen jälkeen, ura katkeaisi siihen, että ”kysyy liian vaikeita kysymyksiä”.
Itsenäinen, kriittinen ajattelu (ainakin ääneen lausuttuna) voi siis oikeastaan maksaa pitkälle kouluttautuneelle liian paljon.
Ammattikunnan etujen puolustaminen voi myös tuntua järkevämmältä vaihtoehdolta kuin uudenlaisten käytäntöjen edistäminen. Jos muuttuvat käytännöt esimerkiksi tarkoittaisivat aiempien ammattiroolien muuttumista toisenlaiseksi (esim. auktoriteetin vähenemistä) eivät ne välttämättä oikein houkuta.
Kollegiaalisuuden vaatiminen voi aiheuttaa hankalia tilanteita erilaisia tämänhetkisiä käytäntöjä kyseenalaistavalle.
Kenties valta ja vallankäyttö on joillekin ihmisille mieleistä. Voisin kuvitella, että aika monien psykiatristen potilaiden mielestä psykiatreilla on turhan paljon valtaa.
Nykyiset hoitokäytännöt ja Käypä hoito -suositukset voivat olla esteenä sille, ettei edistystä ole kovin paljoa tapahtunut, vaikka syytä olisikin. Lääkäri esimerkiksi voi menettää lääkärinoikeutensa, jos toimii toisin kuin suositukset opastavat.
Monilla varmasti on vilpitön usko lääkkeisiin ja siihen, että niiden käyttö on hyvin perusteltua.
Kaikilla ei ole tietoa esim. siitä, ettei kaikkia tutkimustuloksia julkaista, tai että on monia tekijöitä, jotka vähentävät tutkimusten luotettavuutta.
Lääketutkimusten suhteen on monia oletuksia, joita ei ehkä lainkaan kyseenalaisteta (esim. tarkoittaako pisteiden väheneminen oirekyselyssä sitä, että potilas pärjää pitkällä aikavälillä hyvin).
Akateemisilla tutkijoilla on aikamoinen julkaisupaine. Näin asiasta kerrotaan Julkaise tai tuhoudu! -Johdatus tieteelliseen viestintään (Karvonen ym., 2014) kirjan takakannessa:
Maailmassa julkaistaan vuosittain yli miljoona tieteellistä artikkelia ja julkaisutahti vain kiihtyy. Siitä pitää huolen akateeminen kilpailutalous, jossa uramenestys, viran saaminen ja yliopistojen rahoitus ovat sidoksissa julkaisujen tuottamiseen. Virkojen ja rahoituksen ohella kilpaillaan siitä, kuka ensimmäisenä tekee keksinnön ja läpimurron. Koko tiedekenttää kuvaakin iskulause tai uhkavaatimus: Julkaise tai tuhoudu!
Ei ihme, että voi olla painetta mennä siitä, mistä on aita matalin ja esimerkiksi myöntyä laittamaan oman nimensä haamukirjoitetun tutkimuksen tekijäksi.
Kaikki eivät tiedä, miten lääkeyhtiöt osaltaan luovat esimerkiksi psykiatrian ”mielipidejohtajia”.
Tavalliset ihmiset voivat myös ylläpitää nykyisiä käytäntöjä omalla tietämättömyydellään. Eräässä somekeskustelussa sain kiinnostavan kommentin; kirjoitan kuulemma ”tiedevastaisia” juttuja.
Keskustelun perusteella hän ei ole aiheeseen tutustunut sen syvemmin. Hänellä vain on se käsitys, että nykyiset yleiset käytännöt vastaavat viimeisintä tieteellistä tutkimustietoa aiheesta.
Ehkä jonkinlaisena tiivistyksenä voisi myös sanoa: Jokaisella aikakaudella on omat päähänpinttymänsä.
Lopuksi
Aiemmin mainitsemani tanskalainen psykologi Anders Sørensen on sanonut:
Kun olet todella kiinnostunut laadukkaasta tieteestä ja sukellat sitten psykiatriseen tutkimukseen, sydämesi särkyy.
On olemassa kasvava joukko ihmisiä, jotka kyseenalaistavat nykyiset toimintatavat, nostavat esiin tärkeitä kysymyksiä ja haluavat edistää laadukasta, luotettavaa tiedettä.
Nykyiset käytännöt eivät meitä kovin pitkälle kanna. Meillä on edessämme umpikuja. Muutos on väistämätön.
Ehdotan, että suhtaudu avoimesti kuullessasi jonkun kertovan, mikä häntä on auttanut elämässä eteenpäin.
Minusta on erityisen tärkeää kuunnella mm. psykiatrisia selviytyjiä (psychiatric survivors); sellaisia ihmisiä, jotka ovat selvinneet hengissä saamastaan ”hoidosta” huolimatta. Heillä on meille paljon opetettavaa siitä, mikä nykyisissä käytännöissä ei toimi, ja mikä sen sijaan on ollut avuksi.
Ehkäpä ihmisyys onkin monimuotoisempaa kuin psykiatrian oppikirjoista voisi päätellä.
Toivon sinun löytäneen tästä postauksesta jotain itsellesi ja/tai läheisillesi tärkeää.
Toivon, että tämä auttaa välttämään nykypsykiatrian syöverin, johon niin monet putoavat.
Toivon sinulle astetta parempaa elämää.
Lähteet
Bergström, T. (2022). Mieletön häiriö – Psykiatrian ongelma ja sen ratkaisu. PS-kustannus.
Davies, J. (2015). Hajalla – Onneton totuus psykiatrian nykytilasta. Basam Books.
DeJong, P. & Berg, I.K. (2013). Ratkaisukeskeisen terapian oppikirja. Lyhytterapiainstituutti Oy.
Gøtzsche, P.C. (2016). Tappava psykiatria ja lääkinnän harha. Sitruuna kustannus.
Healy, D. (2004). Let them eat Prozac – The Unhealthy Relationship between the
Pharmaceutical Industry and Depression. New York University Press.
Karvonen, E., Kortelainen, T. & Saarti, J. (2014). Julkaise tai tuhoudu! – Johdatusta tieteelliseen viestintään. Vastapaino.
Kopakkala, A. (2015). Masennus – Suuri serotoniinihuijaus. Basam Books.
Lönnqvist, J., Henriksson, M., Marttunen, M. & Partonen, T. (toim.) (2021). Psykiatria. Duodecim.
1 replies to "Mielenterveyden selviytymisopas"
[…] Miten tämä itseymmärrys diagnoosien kautta vaikuttaa ihmisiin? Jos diagnoosien problematiikka kiinnostaa enemmän suosittelen tutustumaan Pian kirjoittamaan Mielenterveyden selviytymisoppaaseen. […]