Podcast: Play in new window | Download
Subscribe: RSS
Astetta parempi elämä -podcastin 1. jaksossa kuulet:
- Miksi psykiatriset diagnoosit ovat ongelmallisia toipumisen kannalta
- Miksi mielen hyvinvointiin liittyvät asiat ja voimaannuttavammat näkökulmat mielen pulmiin ovat niin tärkeitä, että puhun niistä, vaikka nämä asiat ja aiheet herättävät ihmisissä usein monenlaisia tunteita ja ajatuksia
- Kerron myös omasta taustastani, koska niin monet asiasta kuulleet ovat sanoneet, että se on tuonut heille toivoa.
Uskon, että useimmat meistä tuntevat jonkun (kenties montakin), jolle olisi tärkeää kuulla näistä aiheista. Koska on henkilökohtainen missioni kertoa voimaannuttavammista näkökulmista mielen pulmiin ja elämisen haasteisiin, olen kiitollinen, kun jaat tietoa tästä podcastista ja blogista eteenpäin.
Toipumisen mahdollistava tapa suhtautua psykiatriseen diagnoosiin
Elämäsi tärkein tarina
Me ihmiset pidämme tarinoista. Tarinoita on kaikkialla.
Uutisissa kuulemme tarinoita maailmalta ja maailmasta ja kerromme tarinoita esimerkiksi kuluneesta päivästä ystäville ja perheelle vaikkapa työpäivän jälkeen.
Kuulemme, luemme ja näemme tarinoita televisio-ohjelmissa, elokuvissa, internetissä, sosiaalisessa mediassa, kirjoissa…
Osa taitavista tarinankertojista tienaa teoksillaan valtavan määrän rahaa.
Toisinaan voisi sanoa myös, että tarina on valtaa.
Taitavaa tarinankertojaa helposti kuunnellaan, usein he ovat vaikutusvaltaisia ja voivat päästä yhteiskunnassa korkeaan asemaan.
Tärkein elämäsi tarina on nähdäkseni se tarina, mitä kerrot itsestäsi. Tämä tarina kertoo esimerkiksi siitä, kuka sinä mielestäsi olet ja mitä pidät itsellesi mahdollisena tai mahdottomana.
Monet meistä ihmisistä kertovat omaa tarinaansa sekä itselleen että muille niin vakuuttavasti ja painokkaasti, että helposti unohdamme sen olevan vain tarina, ja suorastaan hypnotisoimme itsemme tarinallamme ja uskomme siihen täysin. Se on meille totta.
Tarkoittaako se, että uskomme sen olevan totta, kuitenkaan sitä, että se on totta? Mielestäni ei.
Psykiatriset diagnoosit ovat ongelmallisia
Ajattelen nykyisin niin, että pääosin psykiatriset diagnoosit ovat huono asia, eikä niitä pitäisi käyttää ja antaa ihmisille.
Näin ajattelen siksi, että psykiatriset diagnoosit ovat leimaavia ja ihmiset tuntuvat herkästi ottavan ne osaksi identiteettiään ja omaa tarinaansa, eikä heidän silloin ole helppoa päästä eroon ongelmistaan.
Kaiken lukemani ja oman elämänkokemukseni perusteella uskon nimittäin monien psykiatristen ongelmien olevan luonnostaan vain väliaikaisia ja esimerkiksi elämäntilanteesta johtuvia, ei ihmisessä tai hänen aivokemiassaan oleva vika, joka aina ja mahdollisimman pian pitäisi korjata lääkkeillä.
Myös esimerkiksi psykiatrian erikoislääkäri Ben Furman kirjoittaa James Daviesin psykiatriaa, diagnostiikkaa ja sen ongelmia sekä psyykenlääkkeitä käsittelevän kirjan suomennoksen esipuheessa:
”Meidän tulisi luopua psykiatrisista diagnooseista ja käyttää sen sijaan luonnollista kieltä kirjatessamme tietoja palvelujen käyttäjistä papereihin ja tietokonejärjestelmiin. Muutamalla yhdessä potilaan kanssa hyvin muotoillulla lauseella voimme kertoa hänen ongelmastaan enemmän kuin yksikään psykiatrinen diagnoosi.”
(Davies, Hajalla – Onneton totuus psykiatrian nykytilasta, 2015, s. 12-13.)
Juttelin erään psykiatrin kanssa diagnooseista, kun loppua lääkitystäni alettiin purkaa pois.
Kerroin lukeneeni Daviesin kirjan ja että se sai minut suhtautumaan melko kriittisesti diagnooseihin, sillä kirjassa selvennettiin esimerkiksi monien diagnoosien taustaa ja kerrottiin, että monet diagnoosit eivät suinkaan perustu tieteeseen ja tutkimustietoon, vaan ovat lähinnä sopimuksia, joista joukko psykiatreja on päässyt yksimielisyyteen äänestämällä.
Psykiatri vastasi, että on totta, että psykiatriassa diagnoosit eivät ole kovinkaan tarkkoja, vaan sama potilas voi saada kolmekin eri diagnoosia riippuen siitä, kuka diagnosoi ja missä vaiheessa hän päätyy psykiatrisen hoidon piiriin.
Itse olen siis taustaltani entinen psykiatrinen potilas ja kokenut potilaan näkökulmasta psykiatrisen hoidon monine ongelmineen ja vaikutuksineen.
Kuulin vuosia diagnoosin saamisen jälkeen, miten oikeaa diagnoosia minulle etsittiin.
Lääkärit ja hoitajat olivat vaikuttaneet epävarmoilta sen suhteen, mikä minua vaivaa, ja diagnoosipapereita kriteerilistoineen oli annettu vanhemmilleni ja kyselty ”Voisiko tyttärellänne olla tämä? Vai vaikuttaako tämä sopivammalta?”.
Lopulta joku valitsi diagnoosikseni skitsoaffektiivisen häiriön, minkä itse kyseenalaistin, koska kyseisen häiriön diagnostisiin kriteereihin kuuluvat aistiharhat tai harhaluulot, joita minulla ei koskaan ole ollut.
Sama psykiatri, joka myönsi, etteivät psykiatrian diagnoosit ole kovinkaan tarkkoja, kertoi minulle tästä häiriöstä, että ”se on vähän sellainen psykiatrian romukoppa… Kun muut diagnoosit eivät kovin hyvin sovi, niin aika usein määritellään potilaalle tämä diagnoosi”.
Muistan muuten, että ensitöikseni diagnoosin nimeämisen jälkeen vuosia sitten otin selvää kyseisen häiriön ennusteesta, joka on silloin lukemani perusteella jonkin verran parempi kuin skitsofrenian, mutta huonompi kuin vakavista mielialahäiriöistä kärsivien.
Muistan jo silloin päättäneeni, että vaikka toipumisprosentti olisi kuinka pieni tahansa, niin minä tulen olemaan toipuvien joukossa. En siis tainnut hyväksyä sitä silloinkaan kiinteäksi osaksi elämäntarinaani.
Elämäntilanteet syynä psykiatrisiin ongelmiin
Näin vuosia tapahtumien jälkeen pidän suurimpana ongelmana aiemmassa hoidossani sitä, että elämäntilannettani ja ympäristöni mahdollista vaikutusta vakavaan masennukseeni ei otettu mitenkään huomioon.
Kukaan ei esimerkiksi kysynyt, millainen se parisuhde oli, missä tuolloin elin. Jos olisi kysynyt, olisin ehkä itsekin tajunnut jo aiemmin, miten huono ja henkisesti rankka suhde kyseessä oli.
Alkujaan toipumiseni lähti lopulta liikenteeseen omasta päätöksestäni päättää tuo parisuhde, sillä huomasin ajattelevani: ”en koskaan parane, jos jatkan elämää tässä parisuhteessa”.
Minua lääkittiin, ongelma oli kuulemma aivokemiassani, ts. oleellisella tavalla ongelma oli minussa. Siihen itsekin uskoin aluksi. Luulin pitkään, etten voisi vaikuttaa siihen itse, vaan tarvitsen lääkityksen, sillä eihän ihminen omalle aivokemialleen mitään mahda…?
Minusta parempi, totuudenmukaisempi ja toipumisen mahdollistava tapa nähdä asia on kuitenkin se, että mielenterveysongelmissa on kyse huonojen elämänkokemusten seurauksista, onpa kyseessä sitten lapsuuden, nuoruuden tai aikuisuuden tapahtumat.
Myös Peter C. Gøtzsche kirjoittaa tästä kirjassaan Tappava psykiatria ja lääkinnän harha:
”Usein oletetaan, että mielisairauksien lukeminen biologian tai geenien syyksi lisää suvaitsevaisuutta psykiatrisia potilaita kohtaan ja vähentää potilaiden vastuuta ja syyllisyyttä. Stigmoja vastustavien ohjelmien ytimessä on ajatus, että yleisö tulisi opettaa tunnistamaan ongelmat sairauksiksi ja uskomaan, että ne ovat sellaisten biologisten tekijöiden kuin kemiallisen epätasapainon, aivosairauksien ja geneettisten tekijöiden aiheuttamia.
Tutkimuksissa on kuitenkin johdonmukaisesti tullut esiin, että tällainen sairausmalli lisää stigmaa ja syrjintää. Eräässä 33 tutkimusta käsittäneessä systemaattisessa katsauksessa ilmeni, että biogeneettisten tekijöiden syyttäminen sairaudesta ei yleensä synnyttänyt suvaitsevaisempia asenteita; useimmissa skitsofreniatutkimuksissa ne liittyivät syrjinnän lisääntymiseen.
Biologinen lähestymistapa saa skitsofreniapotilaat vaikuttamaan vaarallisemmilta ja pelottavammilta, ja ihmiset haluavat pysyä heistä erossa, koska uskovat heidän olevan arvaamattomia. Se johtaa myös lääkäreiden empatian vähenemiseen ja sosiaaliseen poissulkemiseen.
Biologinen lähestymistapa saa myös potilaat suhtautumaan tarpeettoman pessimistisesti toipumismahdollisuuksiinsa ja vähentää heidän yrityksiään muuttua, toisin kuin psykososiaalinen malli. Ei siis ole yllättävää, että eräässä oppimiskokeessa osanottajat alkoivat antaa parilleen nopeammin kovempia sähköshokkeja, mikäli he mielsivät tämän vaikeudet sairaudeksi eivätkä lapsuuden tapahtumien seurauksiksi.”
(Gøtzsche, Tappava psykiatria ja lääkinnän harha 2016, s. 171.)
Tämä näkemys psykiatrisista ongelmista esimerkiksi aivokemian epätasapainosta johtuvina sairauksina on lukemani perusteella paitsi leimaava ja syrjivä, myös väärä eikä sitä ole lopultakaan edes onnistuttu oikeaksi todistamaan.
Silti meillä tuntuu yleisesti olevan tämä käsitys, että esimerkiksi masennus on sairaus, jolle ihminen ei itse mahda mitään.
Ajatus masennuksesta sairautena, jolle ihminen ei itse mahda mitään, tekee nähdäkseni masentuneen tilanteen melko toivottoman tuntuiseksi, ja täysin riippuvaiseksi psykiatriasta, lääkäreistä ja psyykenlääkkeistä.
Aiheesta lisää: Mitä jos näkisimme psyykkiset hankaluudet taitotavoitteina?
Niin kauan kuin hän uskoo siihen, hänen toipumisensa on riippuvainen ulkopuolisista voimista, ei hänestä itsestään. Tällä ajattelutavalla yhteiskunnassamme saadaan mielestäni aikaan iso joukko kroonikkoja.
Ajatukseni siitä, että masennukseen voi itse vaikuttaa, ei muuten tarkoita sitä, että masennus olisi masentuneen vika, hänen syytään. Siitä ei ole kyse.
Emme välttämättä luonnostaan tiedä tai itse keksi, miten voimme ajatuksiimme ja sitä myötä esimerkiksi masennukseen itse vaikuttaa, joten ei mielestäni ole syytä tuntea syyllisyyden taakkaa siitä, ettei vielä tiedä, miten muuttaa tilannetta.
Vaihtoehtoisia näkökulmia
Antti S. Mattila tuo kirjassaan Näkökulman vaihtamisen taito esille seuraavan ajatuksen:
”…masennuksen näkeminen sairautena on vain yksi monista mahdollisista tavoista tarkastella masentuneiden ihmisten tilannetta – vain yksi näkökulma monien joukossa.” (Mattila 2011, s. 164).
Mattila kertoo esimerkiksi filosofi Robert Solomonin näkemyksestä:
”Solomon katsoo, että masennus voi olla emotionaalinen viesti siitä, että olemme alkaneet kyseenalaistaa niitä arvoja ja rakenteita, joiden varassa olemme tähän saakka eläneet.” (Mattila 2011, s. 164).
Mattila myös esittää yhtenä ajatuksena kirjassaan, että masennus on ”elämän tienhaara”, masentunut etsii uutta suuntaa, muutosta elämäänsä (Mattila 2011, s. 165 – 166).
Tämän tyylinen ajatus masennuksesta tietynlaisena elämän inventaariona on minusta parempi ja hyödyllisempi kuin ajatus masennuksesta viallisesta aivokemiasta johtuvana sairautena.
Kaiken lukemani jälkeen ei vaikuta siltä, että masennus olisi sairaus siinä mielessä kuin valtavirran psykiatria väittää sen olevan. Siitä ei yksinkertaisesti ole vakuuttavia todisteita perehdyttyäni useampiin aiheisiin liittyviin kirjoihin.
Mitä tarinaa sinä haluat kertoa?
Haluan tällä kirjoituksellani kertoa sinulle, ettei sinun mielestäni pitäisi automaattisesti hyväksyä psykiatrista diagnoosia pysyväksi osaksi elämäntarinaasi tai sitä, kuka olet.
Monesti kyseessä on vain väliaikainen ongelma, joka syntyy erityisen hankalan elämäntilanteen seurauksena. Se, mitä kerrot itsellesi ongelmastasi, ja kenen sanaan uskot tässä asiassa, voi vaikuttaa tulevaisuuteesi suuresti.
Aiheesta lisää: Näin elämänkokemuksillesi antamasi merkitykset vaikuttavat hyvinvointiisi.
Yksi mahdollinen tarina psykiatrisesta diagnoosista on toipumisen mahdollistava tarina; Tarina siitä, että psykiatrinen ongelma ilmeni esimerkiksi vaikeiden lapsuudenkokemusten seurauksena.
Meillä ei ole mahdollisuutta muuttaa menneisyyden tapahtumia sinänsä. Se mitä tapahtui, tapahtui, emmekä mahda sille mitään.
Mutta voimme muuttaasuhtautumistamme näihin hankaliin menneisyyden tapahtumiin ja tämä voi oleellisesti muuttaa elämäsi suuntaa. Voimme oleellisesti muuttaa näkökulmaamme asioihin. Minulle NLP mahdollisti tämän.
Toisenlainen tarina samasta asiasta taas voi pitää sinut ”sairaana” koko loppuelämäsi ajan.
Kumman tarinan sinä mieluummin ottaisit osaksi elämääsi? Kumpaa tarinaa haluat kertoa sille läheisellesi, joka tällä hetkellä ehkä kamppailee mielenterveytensä kanssa?
Ole tarkkana siinä, mitä hyväksyt kiinteäksi osaksi omaa elämäntarinaasi.
Suositeltavaa lukemista aiheeseen liittyen:
Gøtzsche, Peter C. (2016) Tappava psykiatria ja lääkinnän harha.
Davies, James (2015) Hajalla – Onneton totuus psykiatrian nykytilasta.
Kopakkala, Aku (2015) Masennus – Suuri serotoniinihuijaus.
Whitaker, Robert (2015) Anatomy of an epidemic.
Kutchins, Herb & Kirk, Stuart A. (1997) Making us crazy.
Mattila (2011) Näkökulman vaihtamisen taito (sisältää esimerkiksi masennuksen uudelleenmäärittelyjä)
Netistä voit ilmaiseksi katsoa myös masennuslääkkeitä käsittelevän dokumentin
Who cares in Sweden? www.whocaresinsweden.com.
(Tekstitykset englanniksi tai ruotsiksi)