Syyttelyn sijaan myötätuntoa menneille sukupolville?

Laita hyvä kiertämään!

Mitähän tapahtuisi, jos lakkaisimme syyttelemästä menneitä sukupolvia tämän hetken ongelmistamme, ja suhtautuisimme heihin myötätuntoisemmin?

Minua on viime aikoina mietityttänyt, miksi meille ihmisille tuntuu yleisesti ottaen olevan vaikeaa ulottaa myötätuntoa taaksepäin meitä edeltäviin sukupolviin.

Meidän tuntuu olevan helppoa vaatia myötätuntoa itsellemme, koska olemme saattaneet jäädä paitsi jostain meille tärkeästä.

On helpompaa sanoa, että ”ei minulta voi vaatia tätä tai sitä, koska vanhempani eivät hyväksyneet minua” tai ”en minä pysty tähän, koska en saanut kokea riittävän rakastavaa vanhemmuutta lapsena”.

Koen kuitenkin, että usein tämä sama tilanne voi koskea myös meitä edeltävää sukupolvea.

Suomen historiaakin ajatellen on minusta ymmärrettävää, että nykyajan perheissäkin on vielä nähtävillä sodan traumojen jälkiä.

Ei viimeisimmistä sodista niin kovin kauaa vielä ole, että sotien jättämät jäljet olisivat kadonneet jo perheistä ja suvuista tyystin.

Olen usein elämässäni kuullut sanonnan: Ei voi kauhalla vaatia sellaiselta, jolle on lusikalla annettu.

Oikeastaan vasta viimeisen vuoden aikana olen sisäistänyt tämän sanonnan merkityksen. Tai ainakin sen merkityksen, mitä tämä sanonta minulle tarkoittaa.

Jos joku esimerkiksi ei ole saanut kokea tulevansa rakastetuksi sellaisena kuin on (ts. hänelle on annettu rakkautta lusikalla), niin ellei hän onnistu elämänsä aikana käsittelemään tuota ”rakkauden vajetta” itsessään, hän ei kykene rakkautta itsekään jakamaan ”kauhalla” eteenpäin.

Viime aikoina olen esimerkiksi monissa Facebook-ryhmissä törmännyt siihen, että omia vanhempia tai muita sukulaisia soimataan heidän puutteidensa takia.

Tämä on kyllä toisaalta ymmärrettävää; ei kenestäkään tunnu hyvältä jäädä vaille hyväksyntää ja sitä kokemusta, että ”olen rakastettu, minä kelpaan”.

Ehdottaisin kuitenkin, että pyrkisimme löytämään itsestämme näitä edeltäviä sukupolvia kohtaan samaa myötätuntoa, jota toivomme meille osoitettavan, kun kerromme, mistä olemme jääneet paitsi heidän puutteidensa takia.

Myös he ovat voineet jäädä ilman hyväksyntää, kylmän tai välinpitämättömän tunneilmapiirin ja rakkaudettomuuden satuttamaksi.

En tarkoita tällä sitä, että menneitä sukupolvia pitäisi ihannoida tai nostaa jalustalle heidän kokemiensa vaikeuksien takia, tai että on millään tavoin väärin tuoda esiin tuntemuksiaan siitä, ettei ole saanut riittävästi rakkautta aikaisemmilta sukupolvilta. Eikä mahdollisesti tapahtuneita rikoksia tarvitse katsoa läpi sormien.

Toivoisin vain, että pohtisimme, voisiko meille itsellemmekin olla avuksi katsoa taaksepäin hiukan myötätuntoisemmin silmin ja vaikkapa kysyen: mistäköhän minun vanhempani ovat jääneet lapsuudessaan paitsi, kun ovat toimineet niin kuin ovat toimineet?

Sen jälkeen voimmekin siirtyä pohtimaan, miten voisimme mahdollisen ”rakkauden vajeen” itsessämme käsitellä, niin ettei sen tarvitse siirtyä meiltä enää eteenpäin tuleville sukupolville.

 

Laita hyvä kiertämään!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *