Podcast: Play in new window | Download
Subscribe: RSS
Astetta parempi elämä -podcastin 3.jaksossa kuulet:
- Mitä jos suhtautuisimme psyykkisiin oireisiin taitotavoitteina
- Millaista määritelmää ehdottaisin psykiatrisille diagnooseille
- Mikä vaara psykiatrisiin diagnooseihin sisältyy
Mitä jos näkisimme psyykkiset hankaluudet taitotavoitteina?
Olen eräässä luentotallenteessa ehdottanut psykiatriselle diagnoosille tällaista määritelmää:
Psykiatrinen diagnoosi = erään ammattiryhmän edustajan näkökulma henkilön tilanteeseen jollakin tietyllä hetkellä
Tiedän monien ihmisten ottavan psykiatrisen diagnoosin osaksi identiteettiään. Diagnoosi nähdään ikään kuin kiinteänä osana omaa itseä.
Se on sinänsä ymmärrettävää, mutta usein myös haitallista. Diagnoosi voi alkaa määrittämään henkilöä liikaa ja rajoittamaan sitä, mitä hän itse tai mitä muut ajattelevat hänen kyvyistään, selviytymismahdollisuuksistaan yms.
”Nyt tiedetään, mikä minua vaivaa!” – vai tiedetäänkö?
Hetkellisesti diagnoosin saaminen voi tuntua jopa helpottavalta.
Usein siihen kytkeytyy ajatus, että ”nyt tiedetään, mikä minua vaivaa” ja sen seurauksena myös oletus, että ”nyt minua osataan auttaa”.
Taustalla on käsitys siitä, että kun potilas diagnosoidaan, tiedetään, mikä on vialla ja mitä potilaan ongelmalle voidaan lääketieteen keinoin tehdä. Yleisesti ottaen lääketieteessä tämä voikin olla totta, ainakin jollakin tasolla.
Psykiatrian osalta tilanne on sikäli toinen, että psykiatrinen ”tautiluokitus” kyllä luokittelee ongelmia, mutta ei varsinaisesti kerro mitään niiden taustalla olevista syistä.
Psykiatrisen diagnoosin huonoja puolia on esimerkiksi se, että usein se kulkee vuosia ihmisen mukana. Vähintäänkin diagnoosi näkyy merkintänä papereissa, vaikka ongelmallinen elämänvaihe olisi henkilölle itselleen jo historiaa.
Aiheesta lisää: Näin elämänkokemuksille antamasi merkitykset vaikuttavat hyvinvointiisi.
Kävin vastikään erään psykiatrisen sairaanhoitajan kanssa kiinnostavan keskustelun liittyen muutamiin blogiteksteihini ja Toivoa toipumiseen -luentoon, joissa kerron ns. kriittisen psykiatrian näkökulmasta. Kaunis kiitos hänelle avoimesta palautteesta.
Hän kirjoitti minulle, että diagnoosit ovat keskeisessä roolissa esimerkiksi kuntoutuksen kannalta. Esimerkiksi Kelan kustantamaa psykoterapiaa ei voi saada, ellei diagnoosia ole määritelty.
Hän lisäsi, ettei diagnoosilla ole hoitotyössä asiakkaan kohtaamisen osalta sinänsä merkitystä.
Sikäli kuin ymmärsin hänen viestinsä oikein, tarkoitus oli tuoda esille diagnoosien tarpeellisuus hoidon saannin kannalta, ja toisaalta myös merkityksettömyys asiakkaan kohtaamisen kannalta.
On totta, että tämän hetken järjestelmässä diagnoosit ovat keskeisessä roolissa, mutta se ei tarkoita sitä, että nykyinen systeemi olisi paras mahdollinen tai ainoa vaihtoehto.
Toisekseen sekin voi olla totta, että hoitoalan työntekijälle diagnoosilla ei ole kovin suurta merkitystä.
En ole kuitenkaan tavannut yhtäkään psykiatrisen diagnoosin saanutta, joka olisi itse suhtautunut diagnoosiinsa kovinkaan kevyesti tai ollut välinpitämätön sen suhteen, mikä hänen diagnoosinsa on.
Oireista ja hankaluuksista taitotavoitteiksi?
Koska psykiatrinen diagnoosi ei kerro mitään erityisen hyödyllistä ongelmien taustasta tai syystä, ehdotan toisenlaista suhtautumista.
Jos sinulle on nimetty jokin psykiatrinen diagnoosi, oletettavasti sinulla on jonkinlaisia oireita tai haasteita tai hankaluuksia, jotka aiheuttavat ongelmia omassa olossa, ihmissuhteissa ja muilla elämän osa-alueilla.
Mitä jos tutkisimme näitä sinun tai vaikkapa läheisesi tällä hetkellä kokemia hankaluuksia tällaisesta näkökulmasta:
Mitkä taidot voisivat kenties olla avuksi näiden haasteiden ”taklaamisessa”?
Aiheesta lisää: Taitonäkökulma tuo toivoa toipumiseen
Kuvitellaanpa, että henkilön oireita tai hankaluuksia ei kohdeltaisikaan enää ns. pysyvinä ominaisuuksina, vaan merkkinä siitä, että jokin taito olisi hänelle tarpeellinen.
Kaikki eivät tietenkään suhtaudu oireisiin ns. pysyvinä ominaisuuksina, mutta esimerkiksi itse olen törmännyt siihen, että yli vuosikymmen sitten erityisen hankalassa elämänvaiheessa papereihin merkattua diagnoosia pidetään edelleen ajankohtaisena tietona henkilöstä.
Mitä tästä näkökulman vaihtamisesta seuraa? Mitä hyötyä on ajatella hankaluuksia ikään kuin jonkin ”taidon vajauksena”?
Taidot eivät ole meistä riippumattomia asioita, joita meillä joko on tai ei ole.
Ainakin useimmiten tarvittavat taidot ovat opittavissa tai kehitettävissä, kun hahmotamme, mikä taito olisi meille tarpeellinen ja miten sitä voisimme alkaa harjoittelemaan.
Sinua saattaa kiinnostaa myös: 3 toipumisen mahdollistavaa ja mielen hyvinvointia tukevaa ajattelutapaa (maksuton videoluento)
Mitä ajatuksia, kysymyksiä, tuntemuksia sinussa herää tästä aiheesta? Jaa ajatuksiasi kommentoimalla alle.