Hoitoresistentti masennus

Hoitoresistentti masennus | Termi hoitoresistentti masennus on minusta yksi surullisimmista termeistä ikinä. Syy voi kuitenkin yllättää.

Voisin nimittäin kuvitella jonkun olettavan, että hoitoresistentti masennus on surullista siksi, että jonkun masennus on niin kovin vaikeaa, ettei siihen lääkitys auta.  

Tähän termiin ja nykyisiin hoitokäytäntöihin liittyy kuitenkin paljon syvällisempiä pulmia, joista ei turhan usein kuule puhuttavan.

Minusta on tärkeää, että tiedät näistä asioista, jotta et erehdy ajattelemaan, että tilanteesi on väistämättä toivoton, jos masennuslääkkeet eivät ole olleet avuksi. 

Siksi kirjoitan tämän postauksen.

Ennen kuin sukellamme syvemmälle aiheeseen, koen tärkeäksi mainita, että olen itsekin aiemmin puolustanut mm. masennuslääkkeiden käyttöä. 

Uskoin sen, mitä oppikirjoissa kerrottiin enkä ollut vielä törmännyt sellaisiin tiedon hippuihin ja hämmentäviin hetkiin, jotka lopulta johtivat minut tarkemmin tämän aiheen äärelle ja jouduin nakkaamaan aiemmat käsitykseni romukoppaan. 

 

Hoitoresistentti masennus

 

Mitä tarkoittaa hoitoresistentti masennus?

 

Katsotaan tässä välissä hoitoresistentin masennuksen määritelmää parista lähteestä.

 

TAYSin sivuilta löytyy masennuksen hoitoon liittyviä ohjeita ja siellä mainitaan: 

”Jos kaksi peräkkäistä asianmukaisesti toteutettua masennuslääkehoitoa ei ole johtanut selvään vasteeseen, on kyseessä ns. hoitoresistentti masennus.”

 

Duodecimin Psykiatria -kirja (Lönnqvist ym., 2021, s. 354) kertoo: 

“Lääkeresistentillä depressiolla tarkoitetaan masennustilaa, josta potilas ei ole toipunut kahdesta asianmukaisesti toteutetusta eri depressiolääkkeellä tehdystä hoitoyrityksestä huolimatta.”

Asia selvä. Masennus on siis hoitoresistentti, jos lääkkeet eivät auta. Palataan tähän vielä myöhemmin.

 

Mitä masennus on? 

 

Entäpä masennus? Mitä masennus on? 

Vastaus riippuu siitä, keneltä asiaa kysyy. Sekin voi vaikuttaa, milloin tuota asiaa on kysytty. 

Tässä pätkä Aku Kopakkalan kirjasta Masennus -suuri serotoniinihuijaus (Kopakkala, 2015, s. 35):

”Nykyisenkaltaiset mielisairauksien luokitukset periytyvät Emil Kraepeliniltä. Hän kuvasi kirjassaan Lehrbuch der Psychiatrie vuonna 1899 maanis-depressiivisen sairauden. Siitä oli olemassa variaatioina myös pelkkä masennus ja pelkkä mania. Masennuksella oli hyvä ennuste. Kraepelinin mukaan se parani 6-8 kuukaudessa ja potilas toipui yleensä täysin. 

Käsitys masennuksesta harvinaisena, mutta hyvin paranevana sairautena säilyi pitkään. Vuonna 1964 NIMH (National Institute of Mental Health), Yhdysvaltojen mielenterveysviranomainen, totesi, että masennus paranee hyvin eikä uusiudu, hoidettiin sitä tai ei. 

Vuonna 1968 teos The Epidemiology of Depression totesi masennuksen keski-ikäisten, 40-60 vuotiaiden naisten pulmaksi, joka kohtasi vuosittain harvempaa kuin yhtä henkilöä tuhannesta. 

Vuonna 1974 arvostettu alan tutkija Dean Schuyler totesi: ”Masennuksen spontaani paraneminen on niin tehokasta, että on vaikea arvioida minkään sitä hoitavan lääkkeen tai sähkökäsittelyn vaikutusta. Vaikka jokin lääke nopeuttaisikin oireiden katoamista – spontaani paraneminen vaati kuukausia – niin pitkäaikaistuloksia niillä tuskin voi parantaa. Masennus parantuu yleensä täysin ilman erityisiä interventioita.”

Entä nykyään? 

Nykyään melko paljon korostetaan sitä, että on syytä hakeutua hoitoon varhain, ja on tärkeää aloittaa hoito ajoissa. Usein puhutaan siitä, miten tärkeää on tunnistaa masennus ja miten se voi jäädä huomaamatta. Väitetään, että ihmisiä voi vaivata jopa piilomasennus. 

Oletuksena on, että puhumme asiasta, joka on äärimmäisen tärkeää todeta mahdollisimman aikaisessa vaiheessa. Taustalla tuntuu piilevän oletus siitä, että jos näin ei tehdä, käy huonosti.

Miten olemme päätyneet siitä käsityksestä, että masennus on harvinaista ja paranee itsestään tähän nykykäsitykseen?

Tunnistetaanko masennus paremmin? 

Onko maailma muuttunut niin paljon, että masennus on yleistynyt ja muuttunut hoitoa vaativaksi? 

Jotkin asiat ainakin ovat muuttuneet. 

Amerikan psykiatriyhdistys (APA) päätti 1980-luvulla uudistaa psykiatristen häiriöiden luokituksen. 

Pyrkimyksenä oli luoda aikaisempaa luotettavampi tieteellinen häiriöluokitus, DSM-III. 

DSM on lyhenne sanoista The Diagnostic and Statistical Manual of Mental Disorders. 

Välillä tätä teosta kuulee kutsuttavan myös psykiatrien raamatuksi.

Tästä DSM:n uudistamisprosessista kertoo esimerkiksi James Davies kirjassaan Hajalla – Onneton totuus psykiatrian nykytilasta. On aika havahduttavaa lukea, miten uusi ”tieteellisempi” DSM-III luotiin. 

Vaikka kyseessä on APA:n luomus, sillä on väliä täällä meilläkin. 

Aiheesta lisää täällä.

 

On toinenkin kysymys, joka minusta vaatii pohtimista. 

Psykiatria-kirjassa (Lönnqvist ym., 2021, s. 343) lukee näin:

”Depressiolla on selvä taipumus uusiutua. Suurin osa hoitoa hakevista depressiopotilaista kärsii toistuvasta masennuksesta. Myös väestötutkimuksissa tutkimushetkellä depressiosta kärsivistä henkilöistä noin puolella on ollut aiemminkin depressiojaksoja tai tila on muuten muuttunut pitkäaikaiseksi.” 

Minusta on syytä miettiä, miksi masennus on muuttunut tällaiseksi sen jälkeen kun SSRI-lääkkeiden käyttö alkoi ja yleistyi.

Miksi masennuksesta on tullut kansantauti, joka vie varhaiseläkkeelle?

Yksi pulma siinä, miten masennuksesta ja sen hoidosta nykyään puhutaan, on se, että usein keskustelusta unohtuu ajatus aikajanasta; siis se, miten olemme päätyneet nykyiseen tilanteeseen, nykyhetkeen, jossa masennus nähdään sellaisena sairautena kuin se nykyään nähdään. 

Kuten jo tuli todettua, aina masennukseen ei ole suhtauduttu näin.

Meitä on opetettu tulkitsemaan mm. mielialan lasku masennuksen oireina, ja meitä on opetettu ajattelemaan, että kyseessä on mielenterveyshäiriö.

Historia pitää sisällään monta muutakin tapahtumaa, jotka vaikuttavat siihen, miksi masennusta ja muita nk. mielenterveyshäiriöitä hoidetaan nykyään yleisesti lääkkeillä. 

Esimerkiksi psykiatri David Healy mainitsee kirjassaan Let them Prozac, että jos psykofarmakologiaa olisi tutkittu riippumattomasti 1990-luvulla, Prozacista, ensimmäisestä SSRI-lääkkeestä, ei olisi koskaan tullut sellaista ilmiötä kuin siitä tuli. 

Healyn kirja Let Them Eat Prozac käsittelee erityisesti SSRI-lääkkeiden historiaa ja kuvaa mm. lääketeollisuuden ja masennuksen välistä epätervettä suhdetta.

Myös lääkkeiden patentointia koskevien lakien muuttuminen 1960-luvulla vaikutti Healyn mukaan siihen, että Prozacista tuli myyntimenestys. 

Taustalla vaikuttaa siis mm. historian tapahtumat.

Katsotaan seuraavaksi hiukan tarkemmin lääketutkimuksiin liittyviä asioita.

Tutkimukset

 

Tutkimuksiin ja nykyisiin hoitokäytäntöihin liittyy monia sellaisia asioita, joita tuntuu väliin aika haastavalta nostaa esiin siksi, että ne kuulostavat niin absurdeilta, etteivät vaikuta uskottavilta. 

Olen monet kerrat miettinyt, miten tuoda näitä asioita esiin siten, että ihmiset yleisesti voisivat tutustua asiaan tarkemmin eivätkä suorilta käsin hylkää näitä epätosina sen takia, että on vaikea uskoa, että näin laaja masennuslääkkeiden käyttö voisi perustua niin huteralle pohjalle. 

Olen kirjoittanut psyykenlääketutkimusten ongelmista perusteellisemmin täällä. 

Meidän ei aina ole mukava kyseenalaistaa sitä, mitä olemme tottuneet ajattelemaan ja pitämään totena. 

Seuraavat kuvat löytyvät myös äsken mainitusta psyykenlääketutkimusten ongelmia koskevasta blogipostauksesta. Lisään ne myös tähän, koska voi olla hyödyllistä tietää, miten lääketieteellinen tutkimusprosessi etenee ideasta julkaistuksi tuloksiksi.

 

 

”Tutkitusti tehokkaita”

 

Yksi lääkkeisiin liittyvä yleinen väittämä on tämä: 

“Lääkkeet ovat tutkitusti tehokkaita. Ero lääkkeen ja plasebon välillä on tilastollisesti merkitsevä.”

Vaikuttaa olevan yleistä ajatella tämän tarkoittavan, että lääke on selkeästi parempi kuin plasebo. 

On oleellista ymmärtää, mitä tilastollinen merkitsevyys tarkoittaa käytännössä (ja mitä se ei tarkoita). 

”Tilastollinen merkitsevyys on keskeinen käsite, jolla pyritään kuvaamaan sitä, ettei saatu tulos olisi sattumaa.” 

Tämä termi siis liittyy siihen, onko tulos sattuman tuottamaa vai ei. 

Se EI kerro siitä, että tulos on kliinisesti merkitsevä, eli että potilas itse huomaa olossaan eroa tai että lääkäri tai psykologi huomaa, että potilaan vointi on selvästi kohentunut.

Mitä isompi tutkimus, sitä helpompaa on löytää tilastollisesti merkitseviä eroja. 

Käytännön kannalta ja olon paranemisen kannalta tilastollisesti merkitsevä tulos ei siis automaattisesti kerro mitään.

Kliininen merkitsevyys viittaa vaikutuksen määrään.

Toisin kuin tilastollinen merkitsevyys, kliininen merkitsevyys kertoo siitä, onko esim. lääkkeellä todennäköisesti käytännössä merkitystä ihmisen olotilaan ja elämään.

 

Miten masennuslääkkeen tehoa mitataan?

 

Masennuslääketutkimuksista on tärkeää tietää myös se, miten lääkkeen tai plasebon vaikutuksia mitataan, ja millaista eroa plasebon ja masennuslääkkeen välillä konkreettisesti on? 

Tutkimuksissa on otettu käyttöön arviointiasteikkoja, jotta oireita voitaisiin numeerisesti mitata, koska psykiatrisilla häiriöillä ei tiedetä olevan yhteistä patologiaa. Ei ole olemassa puolueettomia kokeita, kuten veri- tai virtsakokeita, joista näiden häiriön olemassaolon ja lääkityksen vaikutuksen voisi varmistaa. 

Masennuksen osalta yleisin arviointiasteikko on Hamiltonin asteikko. Oireiden määrän arvioiminen ja niiden lisääntyminen tai väheneminen perustuu kokonaispistemäärään. 

Voisin kuvitella, että monet ajattelevat, että esim. masennuslääketutkimuksissa todettu lääkkeen teho tarkoittaa, että ihmiset pääsevät palaamaan sairaslomalta töihin tai opiskeluiden pariin, tai heidän mielialansa paranee jne.

”Tutkittu teho” tarkoittaa kuitenkin käytännössä sitä, että lääkkeen ja plasebon välillä näkyy piste-eroa oirekyselyissä. 

Kuulet kohta tarkemmin siitä, minkä verran piste-eroa on, mutta katsotaan ensin muutamia asioita, jotka tekevät tällaisten arviointiasteikkojen käyttämisestä kyseenalaista.

Michael Hengartner on työskennellyt tutkijana Zürichin psykiatrisessa yliopistosairaalassa ja kirjoittanut kirjan Evidence-biased Antidepressant Prescription, Overmedicalisation, Flawed Research, and Conflicts of Interest.

Hengartnerin mukaan yleisin käytetty oirekysely on Hamiltonin asteikko, josta on eri versioita, mutta esim. HAMD-17 on kysely, jossa on 17 kysymystä ja pisteitä voi kertyä yhteensä 52. 

Tässä haastattelussa Hengartner kertoo, että esimerkiksi arviointiasteikon pistemäärien perusteella tutkimukseen osallistuvien jakaminen lievään masennukseen, keskivaikeaan masennukseen ja vakavaan masennukseen on kyseenalaista. 

Arviointiasteikon jokaisella kohdalla on samanlainen painoarvo, mutta esim. saman pistemäärän saavat ihmiset voivat oireiden perusteella olla todella erilaisia. 

Jollakin voi olla itsemurha-ajatuksia ja vakavaa anhedoniaa (kyvyttömyyttä tuntea mielihyvää) ym., mutta ei univaikeuksia tai muutoksia ruokahalussa. 

Jollakin taas voi olla vaikkapa niitä univaikeuksia ja muutoksia ruokahalussa ym., mutta ei itsemurha-ajatuksia ja vaikeaa anhedoniaa. 

Pistemäärien perusteella heidän masennuksensa voidaan tulkita olevan samanlaista, vaikka esim. itsemurha-ajatukset ovat paljon selkeämpiä merkkejä vakavasta masennuksesta. 

 

Masennuslääkkeet ja plasebovaikutus

 

Psykologi Irving Kirschin työhön kannattaa tutustua. Hän ei alkujaan epäillyt, etteivätkö masennuslääkkeet toimisi. Päinvastoin, hän ”tiesi” niiden toimivan, ja välillä ohjasi potilaitaan psykiatrille, jotta nämä voisivat saada masennuslääkkeen. 

Kirsch ja Guy Sapirstein kiinnostuivat tutkimaan, mikä oli plasebovaikutuksen osuus masennuslääkkeiden tehosta. Tulokset yllättivät heidät. He ajattelivat, että heidän on täytynyt tehdä jotain väärin.

Lääkevaikutus vaikutti heistä pieneltä ottaen huomioon, että näiden lääkkeiden on ajateltu olevan vallankumous masennuksen hoidossa. 

He yrittivät usean kuukauden ajan selvittää, mitä he olivat tehneet väärin, joko datan keräämisessä tai analysoimisesta. Lopulta he julkaisivat tuloksensa vuonna 1998. 

Thomas Moore kirjoitti Kirschille, ettei heidän meta-analyysissaan ole mukana kaikkia tutkimuksia. Hän ehdotti, että he pyytävät FDA:lta tiedot kaikista tutkimuksista.

Kirsch ja Sapirstein eivät tienneet, että osa tutkimuksista jää julkaisematta.

USA:ssa FDA myöntää lääkkeille myyntiluvan. Kirsch ja Sapirstein hyödynsivät tiedonvapauslakia (Freedom of Information Act) ja saivat FDA:lta tiedot kaikista kliinisistä tutkimuksista, jotka lääkeyhtiöt olivat heille toimittaneet saadakseen myyntiluvan masennuslääkkeille. 

Kun heillä sitten oli käytössään myös tiedot näistä tutkimuksista, ero plasebon ja lääkkeen välillä oli vieläkin pienempi. 

Plasebovaikutus oli niin suuri, että Kirsch muutti ajatuksiaan masennuslääkkeistä. 

Keskimäärin ero lääkeryhmän ja plaseboryhmän välillä oli vain 1.8 pistettä Hamiltonin asteikolla. 

Alle kahden pisteen ero tällä asteikolla on todella pieni. Pelkästään nukkumalla paremmin pisteet voivat vähentyä kuusi pistettä. 

Kirjassaan The Emperor’s New Drugs Kirsch kertoo, että kahden pisteen vähemmän voi tulla esim. Siitä, että ihminen ei enää heräile öisin tai on vähemmän levoton arvioinnin aikana. Vaikka henkilön mielialassa, syyllisyydentunteissa, itsetuhoisissa ajatuksissa, ahdistuneisuudessa tai muissa masennusoireissa ei tapahtuisi mitään muutosta. 

Masennuslääketutkimuksessa pisteet siis saattavat vähentyä ilman muutosta mielialassa.

Monet asiat mm. tutkimusasetelmissa jo kallistavat tutkimustulosta lääkkeen kannalta suotuisaan suuntaan, joten tämä noin 2 pisteen erokin voi käytännössä olla harhaa. 

Tutkimuksiin osallistuvat eivät myöskään vastaa hyvin tosielämän potilaita, koska niistä yleensä rajataan pois monia sellaisia ihmisiä, joille lääkkeitä kuitenkin lääkärin vastaanotolla todennäköisesti määrätään. 

Muun muassa näistä syistä on aika raastavaa välillä nähdä esim. lehtiartikkeleissa mainintoja “yhtä tehokasta kuin masennuslääkkeet”. Näin mainittiin esim. “myssyhoidosta” tässä artikkelissa. Nähdessäni tuollaisen väittämän mietin, mikä olikaan se masennuslääkkeen teho.

”Mutta masennuslääkkeet toimii!”

 

Välillä tulee vastan tällaisia kommentteja:

“Mutta joillakin masennuslääkkeet toimii todella hyvin! Joillekin ne ovat ehdottoman tärkeitä ja he olisivat voineet kuolla ilman niitä!” 

 

Pari ajatusta tähän: 

On hyvä huomioida, että lääkkeillä voi olla voimistunut plasebovaikutus (amplified placebo effect). Tästä kirjoittaa mm. psykiatri Joanna Moncrieff tässä artikkelissa. 

Masennuslääkkeillä on sivuvaikutuksia, joista ihmiset usein arvaavat saavansa lääkettä, vaikka osallistuisivat ns. kaksoissokkotutkimukseen, jossa heille ei kerrota saavatko he lääkettä vai lumelääkettä. Sivuvaikutusten ilmaantuminen voi lisätä toivoa, koska ihminen arvelee saavansa avuksi olevaa lääkettä. 

Toinen syy, miksi ihmiset voivat kokea, että lääke auttaa, on se, että ne turruttavat tunteita. Hyvin vaikeassa tilanteessa voi ihminen kokea hyödylliseksi ja helpottavaksi tämän turruttavan vaikutuksen. Se on kuitenkin eri asia kuin esim. ajatella, että masennuslääkkeet korjaavat häiriötilan aivoissa tai aivokemiassa. 

Psyykenlääketutkimusten ongelmat – 7+ keskeistä syytä, miksi lääkkeet eivät monilla toimi postauksessa kirjoitin mm. siitä, että psykiatri Joanna Moncrieff puhuu lääkkeiden vaikutuksiin liittyen lääkekeskeisestä mallista ja erottaa sen nykyään yleisemmästä sairauskeskeisestä mallista:

”Sairauskeskeisen mallin mukaan lääkkeiden ajatellaan toimivan siten, että ne korjaavat jonkin oletetun poikkeavuuden, kuten serotoniinivajeen, jonka uskotaan aiheuttavan oireita.

”Lääkekeskeinen malli auttaa meitä ymmärtämään, että aivoihin vaikuttavat lääkkeet muuttavat mielentilaamme muuttamalla tapaa, jolla aivomme normaalisti toimivat. Lyhyellä aikavälillä jotkin lääkkeet voivat tuottaa vaikutuksia, jotka koetaan hyödyllisiksi ihmisille, jotka ovat akuutissa ahdistuneisuuden tai ahdistuksen tilassa. Tunteita turruttavan lääkkeen ottaminen voi tarjota lyhytaikaista helpotusta henkilölle, joka on syvästi onneton, peloissaan tai hämmentynyt, mutta pitkällä aikavälillä lääkkeen ottamisella, joka muuttaa aivojen normaalia kemiaa, voi olla haitallisia vaikutuksia.”

Hän kirjoittaa muutakin kiinnostavaa mm. tässä suomennetussa artikkelissa.”

 

Aiheuttavatko masennuslääkkeet kroonista masennusta?

 

Tämän artikkelin mukaan on syitä uskoa, että masennuslääkehoito itsessään saattaa edistää masennuksen kroonistumista.

On esitetty, että joillekin henkilöille, jotka käyttävät masennuslääkkeitä pitkäaikaisesti voi kehittyä ns. tardiivi dysforia. 

Tässä artikkelissa Giovanni A. Fava kysyy, voiko masennuslääkkeiden käyttö pahentaa masennuksen kulkua.

Tietoisuus masennuksen hoidon pitkän aikavälin ankeista tuloksista on lisääntynyt. Tämä tietoisuus johtaa artikkelin mukaan siihen, että masennus hahmotetaan kroonisena sairautena. 

Yleisin käsitys on luultavasti se, että masennuksen ajatellaan olevan kroonista ja yleisempää kuin aiemmin.

Fava huomauttaa, että emme ilmeisesti halua ottaa huomioon sitä mahdollisuutta, että masennuslääkkeet voisivat ainakin joissakin tapauksessa olla masennusta aiheuttavia.

Muistatko, kun tämän postauksen alkupuolella vilkaistiin ajatuksia masennuksesta ennen vs. nyt?

Minusta on hyvä kysyä, johtuuko käsitys masennuksesta kroonisena herkästi uusiutuvana häiriönä siitä, että tietomme masennuksesta on lisääntynyt vai voiko se olla hoitokeinojemme seurausta?

Olemme katsoneet sitä, miten käsitys masennuksesta on muuttunut, joitakin lääketutkimuksiin liittyviä pulmia, mitä masennuslääkkeen ”teho” käytännössä tarkoittaa ja vastaan on tullut myös kysymys siitä, voivatko masennuslääkkeet itse asiassa pahentaa tilannetta.

Monet lääkärit ym. kuitenkin uskovat masennuslääkkeisiin. Miksi?

 

Tutkimustulosten valikoiva julkaisu

 

Miksi monilla lääkäreillä siis kuitenkin on se käsitys, että masennuslääkkeet toimivat ja ovat tutkitusti tehokkaita? 

Muun muassa siksi, että tutkimustuloksista julkaistaan yleisimmin lääkkeen kannalta positiiviset tulokset. Suosittelen tutustumaan Erick Turnerin tutkimustyöhön, jos tämä aihe kiinnostaa.

Erick Turner oli jo työskentellyt psykiatrina ennen siirtymistään FDA:lle arvioimaan lääkkeitä. FDA:lle toimitetaan tiedot kaikista tehdyistä tutkimuksista. 

Kaikkien tutkimusten tuloksia ei kuitenkaan julkaista tiedelehdissä, joista esim. lääkärit niistä voivat lukea. 

Erick Turnerkin oletti, että se, mitä artikkeleissa kirjoitettiin oli totta ja luotettavaa. Vasta työskennellessään FDA:ssa hänelle selvisi, että FDA:lla ja lääkeyhtiöillä on lääkkeistä tietoa, jota lääkäreillä ei ole, koska kaikkea tutkimustietoa ei julkaista. 

Nyttemmin hänet tunnetaan erityisesti julkaisuharhaan liittyvästä tutkimustyöstään. Erick Turnerin ja hänen tutkimusryhmänsä artikkelin aiheesta löydät täältä. 

Yksi tutkimusten julkaisuun liittyvä ongelma on siis valikoiva julkaisu. Mm. tässä haastattelussa Turner mainitsee “tilastollisesta alkemiasta”; negatiivisesta tuloksesta (lääke ei päihittänyt plaseboa) on voitu “leipoa” positiivinen. 

Julkaistussa artikkelissa voi näyttää siis siltä, että lääke oli parempi kuin plasebo, vaikka alkuperäinen tutkimustulos oli negatiivinen. 

Ei kuulosta kovin rehelliseltä toiminnalta? 

 

Masennuksen käypä hoito 

 

Entäpä Käypä hoito -suositukset?

“Käypä hoito -suositukset ovat riippumattomia, tutkimusnäyttöön perustuvia kansallisia hoitosuosituksia.”

Kuulostaa hienolta, eikö vain?

Julkaistessani postauksen Psyykenlääketutkimusten ongelmat (7+ keskeistä syytä, miksi lääkkeet eivät monilla toimi) sain mm. sellaista palautetta, että ”kirjoitat tiedevastaisia juttuja”.

Kokosin kyseiseen postaukseen aiheesta lukiessa vastaan tulleita pulmia, joista olen nimenomaan kuullut esim. aiheeseen perehtyneiltä tutkijoilta, ovatpa sitten psykologeja, psykiatreja, lääkäreitä…

”Mitä sinä kuvittelet olevasi, kun kritisoit Käypä hoito -suosituksia?!”

Sellaistakin minulta kysyttiin tuon blogipostauksen julkaistuani.

Ilmeisesti aika moni ajattelee, että kyseiset suositukset perustuvat parhaaseen mahdolliseen tutkittuun tietoon, eikä ole mitään syytä epäillä niiden luotettavuutta.

 

Minusta meidän on tärkeää huomioida mm. tällaiset asiat: 

Onko mielenterveyskuntoutujien määrä vähenemään päin?

Onko mielenterveyssyistä eläköityvien määrä vähenemään päin?

Jos nämä ovat niin tehokkaita hoitoja, miksi mielenterveyspulmat eivät ole vähenemään päin?

 

Tässä artikkelissa on myös hyvä koonti Käypä hoito -suositusten pulmista. 

 

Käypä hoito -suositukset ovat tulleet puheeksi myös haastatteluissa, joita olen tehnyt. Tähän videoon kokosin Jaakko Seikkulan, Ben Furmanin ja Aku Kopakkalan haastatteluista ne pätkät, joissa puheenaiheena oli Käypä hoito -suositukset.

 

 

Heidän haastatteluistaan selviää monta muutakin psykiatrian ja mielenterveyden hoidon pulmakohtaa:

 

Avoimet dialogit ja psykoosien hoito -Vieraana Jaakko Seikkula

Puhutaan mielenterveydestä – Vieraana Ben Furman

Puhutaan mielenterveydestä – Vieraana Aku Kopakkala

 

Kriittisen ajattelun ja ääneen puhumisen hinta?

Yksi syy siihen, miksi toimimattomat hoitokeinot yhä jatkavat olemassaoloaan on se, että näiden asioiden kyseenalaistaminen voi viedä ihmiseltä mm. työpaikan (kuten kävi Kopakkalalle hänen kommentoituaan masennuslääkeasiaa MOT-ohjelmassa 2014).

On hyvä pitää mielessä, ettei välttämättä ole kovin helppoa lähteä kyseenalaistamaan asioita, sillä pahimmillaan henkilöltä voi lähteä esimerkiksi lääkärin oikeudet. Kuinka valmis olisit tuomaan esiin, että “keisarilla ei ole vaatteita”, jos mahdollinen hinta on se, että monen vuoden opinnot sekä omistautuminen jollekin alalle valuu sen myötä viemäristä alas?

Aku Kopakkala toi myös mielestäni esiin hyvän pointin ollessaan vieraanani:

Jos olet määrännyt lääkkeitä vuosia, tuhansille ihmisille, ja alkaisit sitten miettiä, että olenko tehnyt ihmisille hyvää vai pahaa… Se on ihan kamalaa alkaa miettiä sellaista.

Se, minkälaiseen ristiriitaan joutuisit, jos alkaisit epäilemään, että tuhannet ihmiset on riippuvaisia näistä lääkkeistä ja voi huonosti sen takia, mitä olet tehnyt.. Ei sellaista kestäisi.

Siitä varmaan tulee se aggressio, jos joku lähtee sanomaan: “Olen tullut riippuvaiseksi näistä lääkkeistä. Miten pääsen eroon näistä?”

 

 

Oirelistojen ansa

On monesta syystä tärkeää huomioida, että kun puhutaan näistä ns. mielenterveyshäiriöistä, diagnosointi tapahtuu oirelistojen avulla eikä ole esim. puolueettomia veri- tai virtsakokeita, joilla ne voisi todeta.

Mikä ansa tähän sitten sisältyy?

Esimerkiksi sellainen ansa, että kun meitä ns. valistetaan erilaisilla tietoisuuskampanjoilla mielenterveyshäiriöistä ja niiden oireista ja kerrotaan niiden tunnistamisesta, opimme myös kuvailemaan elämän hankaluuksia tai epämiellyttäviä tuntemuksia ym. “oikealla tavalla”. 

Olemme oppineet ajattelemaan esim. masennusta mielenterveyshäiriönä, vaikka on monia tilanteita, joissa on pikemminkin tervettä reagoida pahalla ololla kuin olla reagoimatta mitenkään. 

En tiedä, mitä sinä olet mieltä, mutta minusta tutkimustulokset ja muut asiat huomioiden tuntuu aika järjettömältä, että kun mielialapulma jatkuu jatkumistaan, ihmistä usein kehotetaan jatkamaan lääkitystä, ”koska sinulla on krooninen masennus ja tarvitset siihen lääkkeen.” 

On siis syytä käyttää lääkettä, joka ei ole auttanut, koska on ihmisellä on pulma, johon se lääke ei auttanut? Tuntuu ehkä aavistuksen kummalliselta logiikalta.

Tällaisia kokemuksia olen kuullut ihan liian usein, sen lisäksi, että minullekin niin aikanaan väitettiin. 

 

Ratkaistaanko oikeaa pulmaa?

 

Välillä mietin että, mitenköhän paljon aikaa, rahaa, energiaa ja ihmiselämää valuu hukkaan siksi, että yritetään löytää ratkaisua väärään ongelmaan. 

Olen kirjoittanut blogiin tekstin Masennuslääkkeistä vieroittautumisesta – Avoin kirje masennuslääkkeistä vieroittuville. 

Siinä kerroin, miten lukion loppupuolella päädyin yksiin sellaisen miehen kanssa, jonka seura ei tehnyt minulle kovin hyvää. Jo yhteiselomme alkupuolella masennuin.

Nykyään ajattelen, että se oli ymmärrettävä reaktio siihen, miten erilaisia olimme ja miten vääristä lähtökohdista koko suhde alkoi. 

Tällaisia asioita ei kuitenkaan hoidossani huomioitu.

Syy oireiluuni oli kuulemma masennus, johon tarvitsisin lääkityksen.

Oloni paheni pahenemistaan, ja päädyin ensimmäistä kertaa psykiatriselle osastolle. Tämän seurauksena lääkityksiäni lisättiin. 

Olon helpottamisen sijaan sama huono kierre jatkui, kunnes eräs vanha tuttavani soitti minulle pitkästä aikaa.

Hän kertoi eronneensa tyttöystävästään:

”Yhdessä elämisestä tuli niin sietämätöntä, että emme voineet jatkaa yhdessä.”

Itkin tuon puhelun jälkeen, sillä tajusin, että minun täytyy jostain löytää rohkeus muuttaa erilleen.

Niin ihmiset tekevät, kun heillä on näin paha olla suhteessa. He eroavat, ajattelin.

Tämä ajatus, joka jälkikäteen tuntui itsestään selvältä, sai minut hahmottamaan tilanteeni uudella tavalla.

Minulla on paha olla, koska olin toimimattomassa parisuhteessa, joka oli alun alkaenkin alkanut vääristä syistä. Sairaalakierre loppui, kun erosin tästä miehestä.

Siksi tekee mieleni sanoa, että jos elämää jumittaa paikallaan eikä olo helpota, voi olla syytä tarkistaa, pyritäänkö ratkaisemaan oikeaa ongelmaa.

 

Loppusanat

 

Mitä siis tarkoittaakaan hoitoresistentti masennus? 

Minulle tämä on yksi maailman surullisimmista termeistä siksi, että niin monille ihmisille kerrotaan, että heillä on mielenterveyshäiriö, johon on ”onneksi” saatavilla lääkkeitä; lääkkeitä, jotka eivät käytännössä ole lumetta tehokkaampia, ja joilla on monenlaisia haittavaikutuksia ja joiden käyttöä monien on vaikea lopettaa. 

Kun ne eivät sitten auta, ihmisellä sanotaan olevan hoitoresistentti masennus.

Jos meillä on toimivat lääkkeet, voisi kuvitella, että niiden vaikutus näkyy myös tilastoissa, ja kuitenkin esim. mielenterveyskuntoutujien määrä on kasvanut näiden lääkkeiden ilmaantumisen myötä. 

Mm. tämä Kelan ja tutkimus ja tilasto -tilillä julkaistu lyhyehkö video on kiinnostavaa katsottavaa esimerkiksi siltä kantilta, että SSRI-lääkkeiden käyttö yleistyi Suomessa 1990-luvulla. 

Videon saatteena on teksti: ”Mielenterveyskuntoutujien määrä on kasvanut 890 % viimeisen 25 vuoden aikana. Heitä on jo merkittävästi enemmän kuin kaikkia muita kuntoutujia yhteensä.” 

On todellakin syytä kysyä, mikä osuus nykyisillä hoitokeinoilla on ”mielenterveysepidemian” pahentumisessa.

Vaikuttaa siltä, että ”hoidamme” ihmisiä työkyvyttömyyseläkkeelle. 

Monet asiat ylläpitävät nykyisiä toimimattomia käytäntöjä.

Tämä tilanne näyttää mm. minun silmiini niin absurdilta, että usein mietin, miten nostaa esiin aiheeseen liittyviä pulmia siten, ettei niitä välittömästi teilattaisi mahdottomina uskoa. 

Joka tapauksessa toivon, että tämä kirjoitus saa miettimään tilannetta uudelleen, jos sinulle tai läheisellesi on puhuttu hoitoresistentistä masennuksesta.

 

Mitä ajatuksia sinussa herää?