Oppilaalla oppimisvaikeuksia vai opettajalla opettamisvaikeuksia?

Koulumenestys ei mielestäni kerro mitään elämässä pärjäämisestä. Eikä henkilön tulevaisuudesta kerro mitään se, että joku (tai vaikka useampikin) hänen opettajistaan sanoo ”sinusta ei tule ikinä mitään!”

Lukemani perusteella esimerkiksi monet sellaiset miljonäärit, jotka ovat itse omilla aikaansaannoksillaan keränneet omaisuutensa, ovat itse asiassa koulupudokkaita, siis jättäneet jotkin opintonsa kesken.

Ja opiskella voi ilman kouluakin.

Se onkin tietääkseni yhteistä monille näistä koulun kesken jättäneistä menestyjistä, että he opiskelevat ja lukevat, vaikkakaan eivät todistusta varten.

Ja totta tosiaan: ihminen voi oppia ja sisäistää asioista, vaikka sitä ei todennetakaan kokeilla ja todistuksella.

Huom! Tämän tekstin tarkoitus ei ole suositella koulun kesken jättämistä, vaan pohtia oppimisvaikeuksia ja tuoda niihin vaihtoehtoinen näkökulma.

Toisenlainen näkökulma oppimisvaikeuksiin

Juttelin joku aika sitten erään yläkouluikäisen nuoren kanssa. Hän sanoi, että hänellä on oppimisvaikeuksia ja että hän on hidas oppimaan.

Tämä nuori sanoi odottavansa kovasti yläasteen päättymistä ja sitä, että toivottavasti pääsee siihen kouluun opiskelemaan, mihin haluaisi, koska hän on kuulemma käynyt tutustumassa siellä ja kertoi huomanneensa, että siellä suositaan tekemällä ja kokeilemalla oppimista.

Tämän nuoren mukaan hän oppii sillä tavalla helpommin.

Tuli puheeksi hänen kanssaan myös se, että siirryttyään joissakin kouluaineissa eri opettajan tunnille (koska toinen niiden aineiden opettaja oli ottanut hänet ”silmätikuksi”), hän on saanut kokeista parempia numeroita.

Hän mainitsi myös, että hän itse asiassa oppii helpommin (ja hauskemmin), koska tällä toisella opettajalla on erilainen tyyli opettaa (ja huumorintajua).

Pohdiskelin tilanteessa ääneen, että mitä jos tällä oppilaalla ei olekaan oppimisvaikeuksia, vaan opettajalla onkin opettamisvaikeuksia?

Tämä ajatus voi tietenkin loukata jotakuta opettajana työskentelevää, mutta lähtökohtaisesti on minusta parempi, jos (aikuinen) opettaja joutuu pohtimaan, onko hänen ammattitaidossaan mahdollisesti kehittämisen varaa, kuin että nuori miettii, miten selviää elämästä, kun ”hänellä on näitä oppimisvaikeuksia”.

Uskoakseni on niin, että jos oppilaalla on todellisia oppimisvaikeuksia, niin se ei ole opettajasta riippuvaista.

Ja jos taas riippuu opettajasta, onko oppilaalla vaikeuksia oppia vai ei, niin mielestäni ei pitäisi leimata nuorta hitaaksi oppijaksi tai tyhmäksi, vaan kysyä, mitä opettaja voisi tehdä toisin.

Kysyin tältä nuorelta, onko hän tietoinen siitä, että eri ihmisillä on erilaisia oppimistyylejä, jotka on hyvä tiedostaa ja löytää se oma itselle ominainen tyyli, jolloin voi esimerkiksi kokeisiin lukiessa pyrkiä hyödyntämään sitä omaa tyyliä.

Esimerkiksi jos henkilö oppii helpommin kuuntelemalla kuin lukemalla, niin ehkäpä hän voisi lukea kokeisiin tulevat oppikirjan kappaleet nauhalle ja sitten kuunnella niitä?

Itse opin parhaiten työstämällä lukemaani niin, että teen muistiinpanoja, piirroksia ja miellekarttoja.

Lisäksi esimerkiksi lukiessani jonkin kappaleen kirjasta, saatan selittää sen sitten ääneen ”omin sanoin”.

Jos en pysty selittämään asiaa omin sanoin välittömästi lukemisen jälkeen, niin en ole ymmärtänyt lukemaani riittävän hyvin ja luen sen uudestaan keskittyen siihen, miten sanoisin tämän omin sanoin.

Sanoin tälle nuorelle, että koulussa pärjäävät minun nähdäkseni usein parhaiten ne, joille ominainen oppimistyyli on luonnostaan se, miten koulussa tyypilllisesti opetetaan asioita.

Se ei kuitenkaan ole ”ainoa oikea” tyyli oppia.

Kerroin, että lähipiirissäni esimerkiksi on henkilö, joka on mielestäni erittäin älykäs ja oppii nopeasti, kun hetken vaikkapa tutkii, miten joku laite toimii.

Koulussa hän ei kuitenkaan aikanaan pärjännyt ja kuulemani mukaan häntä on pidetty tyhmänä ja sanottu, ettei hänestä tule yhtään mitään.

Nykyään hän on siitä huolimatta arvostettu ja tykätty työkaveri siinä yrityksessä, jossa hän on nyt töissä, ja hänelle mielellään opetetaan uusia työtehtäviä, käsittääkseni juuri siksi, että hän on nopea oppimaan.

Miten se on mahdollista, kun koulussa sanottiin että hänellä on oppimisvaikeuksia ja hän on hidas oppimaan? Mitä jos ongelma ei tosiaan olekaan esimerkiksi nuoren oppimiskyvyssä, vaan siinä miten opetetaan?

Tavatessani myöhemmin uudestaan tämän nuoren, joka sai minut pohtimaan tätä asiaa, kysyin häneltä, mitä hän ajattelee siitä kysymyksestäni nyt, onko hän miettinyt sitä.

Hän vastasi, että kysymykseni sai hänet kovasti pohtimaan asiaa ja että hän ei ole varmaan koskaan mitään yksittäistä lausetta pohtinut niin paljon.

”Onko oppilaalla oppimisvaikeuksia vai opettajalla opettamisvaikeuksia?”

Niin. Sitä on mielestäni todellakin hyvä miettiä.

Tunnetko jonkun, jolle on sanottu, että hänellä on oppimisvaikeuksia? Tai onko sinulle sanottu kouluaikoina vastaavaa? Mitä ajatuksia tämä kirjoitus herättää?
Voit vapaasti jakaa tämän tekstin vaikkapa tuntemillesi nuorille tai muille henkilöille, joille tästä voisi olla hyötyä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *