Mielenterveyden hoito – 3 epäreilua asiaa nykyisissä hoitokäytännöissä| Nykyään puhutaan melko paljon siitä, että mielenterveyden hoitoon pitäisi järjestää lisää resursseja, jotta kaikki hoitoa tarvitsevat pääsisivät hoitoon.
Mielenterveysalaan ja nykyisiin hoitokäytäntöihin liittyy kuitenkin sellaisia puolia, joita pidän varsinkin asiakkaiden/potilaiden kannalta hankalina ja epäreiluina.
Tämä aihe varmasti herättää monenlaisia tunteita ja ajatuksia. Koen kuitenkin tärkeäksi puhua tästä aiheesta. Jo parin vuosikymmenen ajan olen paljon pohtinut sitä, millaista on hyvä mielenterveyden hoito, ja mitä pulmia tähän alaan liittyy.
Taustatiedoksi omasta näkökulmastani haluan kertoa, että hain aikanaan opiskelemaan psykologiaa pääaineena yliopistoon, sillä nimenomaan mielenterveysasiat ja mielen hyvinvointi kiinnostivat minua teini-ikäisestä asti.
Omien hankalien elämänkokemusten ja hankaloituvan elämäntilanteen takia jouduin kuitenkin jättämään psykologian opinnot kesken parin vuoden jälkeen.
Päädyin lopulta mielen pulmien takia työkyvyttömyyseläkkeelle.
Joitakin vuosia sitten aloin vihdoin oppia, miten omaa mieltä kannattaa käyttää, jotta se tukee hyvinvointiani eikä estä sitä. Enää en ole eläkkeellä ja olen viime vuosina opiskellut mielen hyvinvointiin liittyviä teemoja lisää monestakin näkökulmasta.
Entisenä eläkeläisenä ja entisenä psykiatrisena potilaana olen kokenut omakohtaisestikin, millaisia pulmia ja hankaluuksia vastaan voi tulla näiden teemojen osalta, joista tässä kirjoitan.
Tässä blogitekstissä haluan nostaa esiin erityisesti nämä kolme teemaa:
- psykiatriset diagnoosit
- hoidon lääkekeskeisyys
- sallitut toipumistavat
Mielenterveyden hoito – 3 epäreilua asiaa nykyisissä hoitokäytännöissä
Psykiatriset diagnoosit – tiedettä vai tulkintaa?
Minua on vuosien varrella varoitettu siitä, että ei kannattaisi kertoa omasta taustastani mitään puhuessani näistä aiheista. Varoittamisella en tarkoita tässä uhkailua tai vastaavaa. Kyseessä on käsittääkseni ollut hyväntahtoinen neuvo, jonka tarkoituksena on ollut suojata minua ja uskottavuuttani.
Toisaalta ymmärrän tämän neuvon oikein hyvin, mutta toisaalta en halua olla mukana ylläpitämässä käsitystä siitä, että vain jotkut ihmiset voivat psykiatrisen diagnoosin papereihinsa saada ja toiset eivät.
Kuuntelin vastikään Mad in America -podcastin jaksoa, jossa oli haastateltavana kliininen psykologi John Read.
Hänen mielestään useimmat meistä löytyy useilta psykiatrisen diagnoosijärjestelmän sivuilta. Hänellä on kuulemma tapana sanoa:
”Jos et löydä itseäsi psykiatrisesta diagnoosijärjestelmästä, niin sitten sinun tosiaankin kannattaa hankkia elämä.”
Psykiatrian osalta diagnooseissa on sellainen hankala puoli, että ne voivat kuulostaa tosi päteviltä ja tieteellisiltä, mutta niihin sisältyy monenlaisia pulmia, joista ei ole kovin suosittua puhua.
Aiheesta lisää: Toipumisen mahdollistava tapa suhtautua psykiatriseen diagnoosiin
Kuten psykiatri Thomas Szasz sanoo kirjassaan The Medicalization of Everyday Life:
Thomas Szasz: The Medicalization of Everyday Life – Selected Essays (2007) s. 30
”Miltei kolmen vuosisadan ajan ajatus siitä, että jokainen mielisairaudeksi nimetty ilmiö osoittautuu aivosairaudeksi, oli hypoteesi, jota voitiin tukea tai vastustaa. Kuitenkin 1960-luvun jälkeen tämä hypoteesi yhä laajemmin hyväksyttiin tieteelliseksi faktaksi, kuten maapallon pallomainen muoto. On tietenkin yhä fyysisesti ja juridisesti sallittua sanoa, että mielisairauksia ei ole. Mutta koska vain puoskari, typerys tai fanaatikko kiistää tosiasioita tai vastustaa tiedettä, tällainen kritiikko hylätään todennäköisesti irrationaalisena tai pahempana.”
Puolueettomat testit puuttuu
Ei ole puolueettomia testejä ja tutkimuskeinoja (esimerkiksi veri- ja virtsakokeita), joista voisimme todeta, että jotkut diagnoosin kriteerit täyttyy ja jonkun toisen diagnoosin ei. Tästä aiheesta puhun muuten lisää täällä: Verkkoluento normaaliksi ja epänormaaliksi määrittelemisestä.
Koska puolueettomat testit puuttuu ja diagnostisiin kriteereihin sisältyy melkoisen paljon tulkinnanvaraa, diagnoosit on omiaan toimimaan ikään kuin linsseinä, joiden läpi ihmisen toimintaa voidaan tarkastella ja tulkita. Tällaisena linssinä, jonka läpi ihmistä katsotaan ne ovat omiaan myös vääristämään sitä, miten diagnoosin saaneen toimintaa tulkitaan jatkossa.
Se, että esimerkiksi John Readin mukaan useimmat meistä löytyvät useilta psykiatrisen diagnoosijärjestelmän sivuilta, ei tarkoita sitä, että useimmat meistä olisivat häiriintyneitä.
On muitakin tapoja lähestyä mielen pulmia ja elämän hankaluuksia kuin tämä nykyään niin yleinen tapa nähdä ne diagnosoitavina häiriöinä.
Sinua saattaa kiinnostaa myös: Toipumisen mahdollistava tapa suhtautua psykiatriseen diagnoosiin
Hoidon lääkekeskeisyys
Toinen epäreiluksi kokemani asia nykyisissä mielenterveysalan käytännöissä on hoidon lääkekeskeisyys.
Yhdenlaisen pulman tästä tekee se, että lääkkeiden sivuvaikutukset voidaan tulkita niin sanotusti sairauden pahenemiseksi. Vieroitusasioissa on omat pulmansa. Onneksi esimerkiksi SSRI-lääkkeiden vieroituksen vaikeuksista on alettu viime aikoina puhua enemmän.
Esimerkiksi vielä joitakin vuosia sitten, kun itse lopetin masennuslääkityksen, minulla ei ollut tietoa tästä asiasta. Kun lääkkeen lopettamisen seurauksena ilmaantui vieroitusoireita ja mielialani romahti, ajattelin alkuun että ”voi ei, suojasikohan se lääke minua sittenkin…”
Onneksi törmäsin silloin Aku Kopakkalan kirjaan Masennus – suuri serotoniinihuijaus ja luin siitä, että usein vieroitusoireet tulkitaan masennuksen palaamiseksi ja lääkitys aloitetaan uudestaan.
On hyvä, että näistä asioista on viime aikoina puhuttu enenevässä määrin. Ihmisten on hyvä olla tietoisia siitä, että SSRI-lääkkeiden lopettaminen ei välttämättä käy kovin helposti, jotta vieroitusoireita ei tulkittaisi virheellisesti ”sairauden palaamiseksi”.
Oma osansa lääkekeskeisyyden pulmissa on sillä, että monet jäävät odottamaan, että jokin lääke auttaa hankalaan oloon, vaikka elämäntilanteessa, ihmissuhteissa ja muissa pahoinvointiin vaikuttavissa asioissa olisi korjaamisen varaa.
Sallitut toipumistavat?
Kolmas mielenterveysasioihin liittyvä epäreilulta tuntuva asia on niin sanotut sallitut toipumistavat. Ei vaikuta kovin hyväksyttävältä puhua siitä, että on saanut apua pulmiinsa jostakin muusta asiasta kuin valtavirran tehokkaina pitämistä hoidoista.
Olen törmännyt muutamiin oletuksiin, joista haluan tässä yhteydessä puhua.
Ensimmäinen näistä oletuksista on tämä:
”Jos sinä kerran toivuit jotenkin muutoin kuin lääkityksen tai terapian avulla, niin ei sinulla sitten tainnut kovin hankalaa ollakaan.”
Tämä oletus on tullut vastaan tilanteissa, joissa jonkun henkilön toipuminen on tapahtunut jotenkin muutoin kuin virallisten hoitosuositusten mukaan hyväksyttyjen ja tehokkaina pidettyjen hoitomuotojen avulla, ja hän kertoo kokemuksistaan ja itselleen avuksi olleista asioista.
Esimerkiksi itse olen törmännyt tähän oletukseen melko usein puhuessani omista kokemuksistani.
Taidamme olla niin tottuneita siihen ajatukseen, että mielen pulmissa on kyse sellaisista aivoihin liittyvistä häiriöistä, joille emme mitään mahda, ja siksi oletamme, että toipuakseen ihmiset tarvitsevat väistämättä pitkälle kouluttautuneiden ammattilaisten apua.
Nyt pyydän sinulta tarkkaavaisuutta:
En tarkoita tällä sitä, että ei pidä hakeutua lääkäriin enkä tarkoita sitäkään, ettei milloinkaan tulisi mitään lääkettä käyttää tai että jokaisen tulisi etsiä joku muu toipumiskeino kuin virallisesti tehokkaina pidetyt.
Kyse on siitä, että mitä jos pitäisimme mielemme avoinna… Ja kun joku on onnistunut toipumaan, kenties meidän kannattaisi olla vähän kiinnostuneitakin siitä, että miten tämä henkilö on siinä onnistunut.
Toinen näihin ns. sallittuihin toipumistapoihin liittyvä ja samalla myös harmillinen oletus on se, että entä jos ihminen esimerkiksi käy pitkän terapian tai käyttää psyykenlääkkeitä vuosia ja voi silti huonosti.
Olen useamman kerran kuullut pitkän terapian läpi käyneiden ja edelleen huonosti voivien henkilöiden kertovan päätyneensä siihen, että ”kenties minä olen sitten vain niin häiriintynyt, ettei minua voi auttaa… kun ei siitä pitkästä terapiastakaan ollut hyötyä.”
Sama pulma on pitkäaikaisten lääkitysten kohdalla.
Jos hyväksyttyinä toipumistapoina pidetään vain lääkehoitoa tai terapiaa, miten käy niiden, joiden pulmiin kumpikaan edellä mainituista ei ole auttanut?
Turhan vähän puhutaan siitäkin, että terapiasuuntauksia on monia ja lähestymistavat eri suuntausten välillä kovin erilaisia.
Joka tapauksessa toivoisin yhä useamman tällaiseen tilanteeseen päätyvän alkavan kysyä: ”voisikohan olla niin, että se miten minua on yritetty hoitaa, ei toimi?”
Sinua saattaa kiinnostaa myös: Mitä jos näkisimme psyykkiset hankaluudet taitotavoitteina
Mitä voisimme tehdä toisin?
Nykysysteemissä on mielestäni paljon korjaamisen varaa. En usko lisäresurssien yksistään ratkaisevan nykyisen hoitojärjestelmän pulmia. Jos jokin ei toimi, tuskinpa on avuksi, että tehdään sitä enemmän ja isommin.
Psykiatrian erikoislääkäri Ben Furman on kirjoittanut esipuheen James Daviesin kirjoittaman Hajalla – Onneton totuus psykiatrian nykytilasta suomennokseen.
Hän esittää siinä mielestäni hyvän koonnin siitä, miten meidän tulisi muuttaa psykiatrista hoitojärjestelmää, jotta se olisi tehty palvelujen käyttäjiä ajatellen.
Hän kirjoittaa mm. että
”Meidän tulisi luopua siitä ajatuksesta, että pitkä ja tiivis yksilöterapia on jollakin lailla parempi hoitomuoto tai suositeltavampi terapiamuoto kuin muut terapiamuodot. — Itse asiassa meidän tulisi kokonaan kyseenalaistaa sokea uskomme psykoterapian autuaaksi tekevään vaikutukseen. Monet ihmiset ovat toki saaneet avun psykoterapiasta, mutta tutkimukset ovat osoittaneet, että ihmiset hyötyvät yhtä lailla muistakin, yhteiskunnalle huomattavasti edullisemmista auttamisen muodoista kuten vertaistuesta, kokemusasiantuntijoiden tuesta, tietoisuustaitojen opettelemisesta, korva-akupunktiosta, internetin itseapuohjelmista, kursseista, maallikoiden ohjaamista keskusteluryhmistä jne.” (Davies, Hajalla – Onneton totuus psykiatrian nykytilasta, s. 13)
Niinpä. On monia asioita, jotka ovat meille avuksi. On monia tapoja toipua. Koen velvollisuudekseni tehdä oman osani ja kertoa, mitä sellaista olen oppinut oman matkani varrella, joka on muuttanut oman elämäni suuntaa.
Siksi kirjoitan mielen hyvinvointiin ja elämisen pulmiin liittyviä blogitekstejä, teen videoita ja podcast-jaksoja. Olen myös koonnut tärkeimmistä vuosien varrella oppimistani asioista verkkokurssin, joka kantaa nimeä Toipujan työkalupakki.
Kurssille osallistuneiden palautteita on ollut ihanaa lukea. On sydäntä sykähdyttävää, että olen voinut ikään kuin palata sille polulle, jolle halusin jo teini-ikäisenä. Tällä hetkellä koen kiitollisuutta kaikista menneistä vaikeuksista, sillä koen, että ne osaltaan antavat minulle monipuolisempaa näkökulmaa mielen hyvinvointiin liittyviin aiheisiin kuin ikinä voisin pelkän kirjatiedon perusteella saada.
Tutustu katsomalla maksuton videoluento 3 toipumisen mahdollistavaa ajattelutapaa.
Nyt tiedät, millaisia epäreiluja asioita nykyisiin mielenterveyden hoitokäytäntöihin mielestäni liittyy. Mitä ajatuksia tämä postaus sinussa herättää?
Pidätkö postausta hyödyllisenä? Laita hyvä kiertämään ja jaa postaus alta.