Mikä on terapian tarkoitus?

Laita hyvä kiertämään!

 

Minusta terapian tarkoitus liittyy siihen, että asiakkaani olo ja elämä helpottuu terapian myötä.

Olen jo vuosia ihmetellyt, mihin sellainen usein vastaani tullut ajattelutapa perustuu, että kun ihmiset ymmärtävät miksi heistä tuli sellaisia kuin tuli, niin pikkuhiljaa vuosien myötä olo voi helpottaa.

Jay Haleyn sanoin:

”Kun puhutaan terapiasta, on hyödyllistä muistaa, että on olemassa kahden tyyppisiä teorioita ja niitä ei pidä sekoittaa toisiinsa. Toiset ovat teorioita siitä, miksi ihmiset käyttäytyvät kuten he käyttäytyvät, ts. miten heistä tuli sellaisia kuin he ovat. Toiset taas ovat teorioita muutoksesta, siitä, miten muutoksia saadaan aikaan.”

(Lainaus Aarninsalo & Mattilan artikkelista Ratkaisukeskeinen psykoterapia, joka löytyy teoksesta Huttunen, M. ja Kalska, H. (toim.) 2012, Psykoterapiat, 152-164. Helsinki. Duodecim.)

Monet ovat puhuneet jo vuosia niistä asioista, jotka heidän mielestään selittävät sen, miksi he ovat sellaisia kuin ovat. Olo ei kuitenkaan väistämättä helpota näiden selitysten myötä.

Voipa olla, että olo vain vaikeutuu, sillä vakuuttavilta kuulostavat selitykset voivat juurruttaa ihmisen entistä syvemmälle vaikeuksiin.

On tärkeää ymmärtää, että erilaisia terapiasuuntauksia on valtavasti. Erilaisten terapiasuuntausten takana on erilaiset teoriat, joten terapian tavoitteet ja terapeutin tavat edistää tavoitteita voivat vaihdella todella paljon.

Erityisesti ratkaisukeskeiseksi lyhytterapeutiksi opiskellessani ja nyt työskennellessäni lyhytterapeuttina mielessäni pyörii esimerkiksi seuraavat kysymykset:

Mikä on terapian tarkoitus? Mikä on hyvää terapiaa?

Mikä tekee terapeutista hyvän terapeutin? Entä millainen terapeutti on huono terapeutti?

Voiko terapia olla huonoa? Voiko terapia joskus jopa lisätä pahoinvointia sen sijaan että lievittäisi sitä?

Nämä ovat minulle lyhytterapeuttina tietysti muutoinkin tärkeitä kysymyksiä, mutta toisaalta näitä kysymyksiä minussa herättää myös se, että olen useilta henkilöiltä kuullut heidän kokemuksiaan terapiasta ja terapeuteista.

Olen myös menneinä vuosina sivusta seurannut, miten terapiassa käynti on vaikuttanut muutamien tuttavieni elämään.

Mitä enemmän kuulen erilaisia kokemuksia, sitä enemmän vakuutun siitä, että terapia ei aina tee hyvää.

Lyhytterapeutti-opintoihin liittyen meillä oli luettavana kirja nimeltä Dialoginen verkostotyö. Seikkula ja Arnkil kirjoittavat siinä näin:

”Työntekijöiden ja asiakkaiden yhteisistuntohan on suora interventio asiakkaiden elämään, ja minimiehto tuollaiselle kohtaamiselle on, että asiakkaat lähtevät siitä kuntoutuneempina kuin siihen tulivat.”

Minusta tämän lauseen sisältämän ajatuksen tulisi olla lähtökohtana kaikessa terapiatyössä. Olen kuitenkin viime aikoina kuullut pääosin toisenlaisia kokemuksia terapiassa käyneiltä.

Kenties nämä kokemukset, joita itselleni on jaettu, ovat poikkeuksia terapiassa käyneiden joukossa. Ainakin toivon niin.

En nimittäin tiedä, onko kovin hyvää terapiaa, jos terapiassa käyvä joutuu säännöllisesti ottamaan töistä terapiatapaamisen jälkeisen päivän vapaaksi. Hän kertoi olevansa ”aina niin rikki terapiakäynnin jälkeen”, ettei voinut mennä töihin.

En tiedä myöskään, onko tämä erään tuttavani kertomus merkki hyvästä terapiasta:

”Aluksi itkin terapeutin vastaanotolla ja pikkuhiljaa itku laajeni niin, että jo lähtiessäni kotoa terapeutin vastaanotolle, aloin itkeä ja itkin koko käynnin ajan. Itku loppui vasta päästyäni takaisin kotiin.”

Totta kai tähän voi olla monta syytä. Ihmisillä voi olla todella rankkoja elämänvaiheita tai elämäntapahtumia, ja voi olla, että vain terapiassa tuntuu itkulle olevan tilaa.

On kuitenkin syytä myös pohtia, voiko aiheuttajana olla jokin muukin seikka. Esimerkiksi terapeuttia ohjaava teoria ja sillä millaisia kysymyksiä hän kysyy ja mihin kiinnittää huomionsa, on vaikutusta siihen, miltä terapiassa käyvästä henkilöstä asiat tuntuvat.

Ihmisille on totta kai tärkeää tulla kuulluksi ja tunteet on hyvä pystyä nimeämään ja tuntemaan ja epämiellyttävillekin tunteille on tärkeä olla tilaa sekä ehdottomasti myös lupa ilmaista ne. Eikä siinä, että pohdin tätä asiaa, ole kyse siitä, ettei epämiellyttäviä tunteita saisi olla tai ettei niitä pitäisi kokea.

Haluan kuitenkin kysyä, auttaako niissä ”vellominen” kerrasta toiseen?

Auttaako se ihmisiä selviämään hankalista elämänvaiheista ja tilanteista, jos esimerkiksi terapeuttia ohjaava teoria on sellainen, että hänen asiakkaansa on rikki, kesken, hajalla…? Vai voisiko olla myös voimaannuttavampi näkökulma, voimaannuttavampi tapa keskustella ja kysyä kysymyksiä?

Minua ja toimintaani ratkaisukeskeisen lyhytterapeutin roolissa ohjaava ajatus on juuri tämä:

Tapaamisen tavoitteena on, että asiakas lähtee tapaamisesta voimaantuneempana kuin siihen tuli.

Mitä mieltä sinä olet? Mikä sinusta on tärkeää terapiassa? Entä terapeutissa?

 

Laita hyvä kiertämään!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *